LITMIR.BIZ

      Sen verran luen ääneen?

      Mut lopustakin olen kiitollinen,

      Sisintä sydäntä se lämmittää. —

      Te olette niin tervetullut, herra,

      Kuin sanoin saatan lausua, ja työssä

      Sen näyttää tahdon.

                          Kiitos, jalo rouva! —

      Haa! Onko miehet hupsut? Luonto heille

      Silmätkö antoi nähdä taivaan laen

      Ja maan ja meren rikkaudet kaikki,

      Selittää tulipallot taivahalla

      Ja rannan määrättömät sorajyvät,

      Ja somaa emme rumast' erottaisi

      Näin oiva laseilla?

                          Mik' ihmetyttää?

      Ei silmän syytä: kahden moisen väliss'

      Apinakin se toista irmastaisi

      Ja toista liehisi; ei järjen liioin:

      Tuon kauneuden tajuu hupsu siinä

      Kuin viisaskin; ei myöskään halun: saasta,

      Noin kirkkaan puhtauden kanssa rinnan,

      Ajaisi himon tyhjääns' okselle,

      Eik' yllyttäisi nälkää.

                              Mik' on teidän?

      Yltäinen tahto tuo, – tuo kyllytetty,

      Mut kylläymätön himo – aami täysi,

      Mut vuotava, – se, lampaan nieltyänsä,

      Sen rapaa vielä isoo.

                            Mikä vaivaa?

      Voitteko hyvin?

                      Kiitos, rouva; hyvin.

      (Pisaniolle.) Teit', ystävä, ma pyydän: tuonne ulos

      Jäi palvelijani, häntä etsikää,

      Hän outo on ja ujo.

                          Menoss' olin

      Juur' häntä tervehyttämään.

                                  Mun ylkän'.

      Hyvinkö voi hän yhä?

                           Hyvin, rouva.

      Ja iloisella mielin? Eikö totta?

      Iloinen varsin; toist' ei muukalaista

      Niin hullun hauskaa; irstas brittiläinen

      Nimenä hällä onkin.

                          Täällä oli

      Hän surunvoipa, usein ilman syytä.

      En suruisena häntä koskaan nähnyt.

      Häll' yli toverina ranskalainen,

      Yleä herra, jolla nähtävästi

      On kotimaassa helttu; niinkuin pätsi

      Hän huokailee, ja hauska brittiläinen,

      Ylkänne, nauruun nikahtuu ja huutaa:

      "Haleta olen, nähdessäni miehen, —

      Mi tietää kokeistaan ja kuulemistaan,

      Mit' on ja mitä täytyy naisen olla, —

      Vapaudessaan kaiholl' ikävöivän

      Orjuuden paulaa."

                        Minun miehenikö?

      Niin, silmät naurust' aivan vettyneinä!

      Hupia kuulla, kuinka ranskalaista

      Hän ilkkuu; paljonhan on, tietköön taivas,

      Monikin moitittava.

                          Hän ei toki.

      Ei hän; mut kiitollisemp' olla hänkin

      Sais taivaan lahjasta; se häneen nähden

      On paljon; teihin nähden – jolle annan

      Ylimmän arvon – tuota ihmettelen,

      Ihanpa säälin.

                     Mitä säälitte?

      Kaht' olentoa sydämmestäni.

      Minäkö toinen? Minuun katselette.

      Mit' inhaa minussa on säälittävää?

      Voi, kurjaa! Piilee päivän kirkkautta

      Ja tyytyy tyrmän talituohukseen.

      Hyv' olkaa, suora vastuu kyselmiini:

      Minua miksi säälitte?

                            Siksi että

      Muut nauttii teidän – olin sanoa —

      Mut kosto taivaan on, ei minun tule

      Puhua siitä.

                   Tietävän te näytte

      Jotakin mua koskevaa. Siis suoraan —

      Kosk' usein pahempaa on pahan pelko

      Kuin varmuus siitä, sillä varma joko

      On auttamaton taikka voi sit' auttaa,

      Jos ajoissa sen tietää – mikä samass'

      Ajaa ja suistaa teitä?

                             Nuo

Скачать книгу