LITMIR.BIZ

      En, tytär, koskaan en sua karsastele,

      Jost' usein moitett' äitipuolet saavat.

      Sin' olet vankini, mut vartijaltas

      Avaimet saat sa, jotka tyrmäs ovet

      Sinulle avaa. Ja te, Posthumus, —

      Kuninkaan vihat kun saan lauhtumaan,

      Niin puhun puolestanne. Häness' yhä

      Kytevi raivo; paras teidän oisi

      Mukauta tuomioon niin alttihisti

      Kuin vaatii viisaus.

                           Jos suvaitsette,

      Niin tänään lähden.

                          Vaaran tuntenette.

      Ma kerran puiston kierrän, säälitellen

      Ehätyn lemmen tuskaa, vaikk' on teiltä

      Kuningas kieltänytkin haastelun.

      Tekohyvyyttä! Se käärme hienost' ensin

      Kutittaa, sitte pistää. – Rakas ylkä,

      Isäni vihaa pelkään, mut en mitään —

      Kun valani vain säilyy – mitä mulle

      Hän tehnee raivossaan. Sun täytyy mennä;

      Mua joka hetki täällä iskut kohtaa

      Vihaisten silmäin, muu ei lohtunani

      Kuin ett' on mailmass' aarre, jonka kerran

      Näen vielä.

                  Valtiaani! Puolisoni!

      Armaani! Älä itke, muuten annan

      Syyt' epäilyyn, ett' olen hempeämpi

      Kuin sopii miehen. Uskollisin ylkä,

      Mi koskaan lemmen vannoi, olen aina.

      Pakenen Roomaan nyt, Philarion luo,

      Jok' isäni ol' ystävä ja mulle

      Kirjeistä tuttu. Sinne kirjoita:

      Sanasi, armas, silmin juon, vaikk' onkin

      Sapesta muste tehty.

                           Joutukaa!

      Jos tulee kuningas, niin tiesi mitkä

      Saan vihat kestää. – (Syrjään.) Tänne häntä toki

      Ma johdatan. Jos kuinka häntä loukkaan,

      Niin loukkaukset hän lemmen töinä ostaa

      Ja kalliin niistä maksaa.

                                Vaikka kestäis

      Elomme loppuun nämä jäähyväiset,

      Niin kasvais eron tuska vain. Hyvästi!

      Ei, viivy vielä! Vaikka ratsasajoon

      Huvikses lähtisit, niin liian köyhä

      Tänlainen ero ois. Kas tässä, armas:

      Tää äitini on helmi; ota, armas;

      Se kätke, kunnes toista kosit naista,

      Kun Imogen on kuollut.

                             Mitä? Toista?

      Hyvä taivas, omani vaan mulle anna

      Ja toisen halauksesta kuolon kahle

      Mua estäköön! – (Panee sormuksen sormeensa.)

                       Tuoss' ole sinä, tuossa,

      Siks kunnes tunto turtuu! Sulo armas,

      Niinkuin ma sinuun köyhän itseni

      Rajattomaksi tappiokses vaihdoin,

      Niin sinust' aina turhissakin hyödyn.

      Minulle tätä kanna, lemmen kahle

      Se on, sill' ihanimman sidon vangin.

      Oi, jumalani! Milloin toisemme

      Tapaamme taas?

      Voi meitä! Kuningas!

      Pois, kurja olento! Pois silmistäni!

      Jos halpuudellas hovia sa lokaat,

      Tään kuultuas, niin kuolet. Mene sinä,

      Vereni myrkky!

                     Taivas teitä kaitkoon

      Ja kaikki hyvät täällä siunatkoon!

      Ma menen.

      Kuolemassa ei voi tuskaa

      Kovempaa olla.

                     Sinä epäkelpo,

      Mun oisit voinut nuorentaa; nyt vuoden

      Ikääni lisäät.

                     Isä, kiukull' älkää

      Pilatko itseänne; vihanne

      Ei minuun pysty; kaikki pelot, tuskat

      Sulompi tunne voittaa.

                             Armotonko?

      Nöyryyttä vailla?

                        Epäilyksess' aivan

      Ja vailla toivoa, siis armoton.

      Sa kuningattareni ainoon pojan

      Olisit saanut.

                     Onni etten saanut!

      Ma kotkan valitsin ja pöllön vältin.

      Sait kerjäläisen; valtaistuimestain

      Ois

Скачать книгу