LITMIR.BIZ

                           Oi, armo hyvä,

      Kokeista moisista vain sydän paatuu,

      Ja vielä inhoksi ja turmioksi

      On moinen näky.

                      Ole huoletta! —

      (Syrjään.) Imarteleva konna tuossa; häneen

      Sit' ensin koitan. Herraansa hän puoltaa

      Ja poikaani hän vihaa. – No, Pisanio! —

      Täll' erää tohtori on työstään vapaa;

      Te saatte mennä.

                       Epäiltävä olet,

      Mut vikaa et voi tehdä.

                              Kuule, sinä!

      En kärsi häntä. Saaneensa nyt luulee

      Ihmeellisen ja hivuttavan myrkyn.

      Ma hänet tunnen; moista hornan juomaa

      Niin häijylle en anna. Minkä sai hän,

      Se hetkeks tunnon turruttaa ja huumaa.

      Sit' ensin varmaan koittaa kissaan, koiraan,

      Ja sitten ylemmäksi; mut ei vaaraa

      Sen tuottamassa valekuolemassa;

      Ajaksi elo turteutuu, mut sitten

      Vain vilkkaampana herää. Väärä luulo

      Häll' on sen tehosta; ja minä olen

      Mies rehellisin, näin kun petän häntä.

      Sua kutsun, tohtori, kun tarvitsen.

      Nöyrimmät jäähyväiset, kuningatar!

      Yhäkö itkee? Pian ehkä tyyntyy

      Ja järjelle suo sijan, missä tyhmyys

      Nyt vallitsee, – vai mitä? Toimi sinä.

      Tuo sana, että poikaani hän lempii,

      Niin hetikohta olet yhtä suuri

      Kuin herrasi, niin, suurempikin; sillä

      Sen onni makaa turtana ja nimi

      On kuolemallaan; palata ei voi hän,

      Ei jäädä sinne, missä on; jos paikkaa

      Hän muuttaa, kurjuuden vain vaihtaa toiseen,

      Ja joka päivä eilispäivän työn

      Hävittää hältä. Mitä hyvää varrot,

      Jos turvaat kukistuvaan rakennukseen,

      Jot' ei voi uusia ia joll' ei myöskään

      Tukea ystävistä?

                       Arvaa, mitä

      Nyt maasta otit. Pidä vaivastasi.

      Tuo laitokseni kuninkaan on hengen

      Viidesti pelastanut. Parast' on se

      Sydämmen vahvistusta. Ota, ota!

      Se alkumyönti vain on lisäarmoon,

      Jot' aion sulle. Emännälles kerro,

      Kuink' asiat nyt on, – mut omastakaa.

      Mink' onnen niität! Aattele, sull' yhä

      On emäntäsi; poikani pait sitä,

      Jok' auttaa sua; kuningasta vaadin

      Sua korottamaan, miksi itse mielit;

      Ja minä etupäässä, minä, joka

      Sua tähän kehoitin, min' olen paljon

      Sinulle velkaa. Kutsu naiseni.

      Sanani muista. —

                        Viekas, jäykkä mies

      Ja horjumaton; herraansa hän puoltaa

      Ja puolisota penää pysymään

      Valassaan kiinni. – Jos hän tuota maistaa,

      Jot' annoin hänelle, niin jää tuo nainen

      Rakastajansa välimiestä vaille,

      Ja, jos ei mieltään muuta, kohta itse

      Saa sitä maistaa. —

                           Vai niin; – hyvä, hyvä!

      Esikot, orvokit ja säynäänkukat

      Kamariin viekää. – Hyvästi, Pisanio!

      Sanani muista.

                     Kylläpä sen teenkin!

      Mut ennen herraani kuin pettää hannon,

      Käyn vaikka naruun; sen ma teille vannon.

      Isä julmuri ja äitipuoli viekas,

      Aviovaimon kosijana hupsu,

      Ja ylkä maanpaossa! – Oi, se ylkä!

      Tuskaini huippu, oi! Ja ainaiset

      Nuo solvaukset! Miks ei mua vieneet,

      Kun veljet ryöstivät? Oi, kurjan kurjaa

      Tuo loiston tavottelu! Onnenmyyrät

      Nuo alhaiset, joill' on vain kainot toiveet,

      Mut elo metinen! – Ken tulee? Hyi!

      Ylimys Roomasta, jok', armo hyvä,

      Tuo kirjeen herraltanne.

                               Kalpenette?

      Arvoisa Leonatus jaksaa hyvin;

      Lähettää hellät terveisensä.

                                   Kiitos,

      Ja herttaisesti tervetullut, herra!