LITMIR.BIZ

Скачать книгу

mukiin käypä vertaus! – olisi jo ollut liian kaunista ja liian hyvää Britannian naiselle. Jos hän on niin paljon edellä muista, joita olen havainnut, kuin tuo teidän hohtokivenne loistossa voittaa monta muuta, mitä olen nähnyt, niin täytynee tosin uskoa, että hän on monia muita parempi; mutta kaikista kalliinta hohtokiveä en ole vielä nähnyt, ettekä tekään täydellisintä naista.

      POSTHUMUS. Häntä ylistin sen mukaan, miten paljon arvoa häneen panen; samoin menettelen kiveeni nähden.

      JACHIMO.

      Kuinka kalliina sitä pidätte?

      POSTHUMUS.

      Kalliimpana kaikkia maailman hyvyyksiä.

      JACHIMO. Joko on tuo verraton haltijattarenne kuollut, tai on joutava kapine hänestä voiton vienyt.

      POSTHUMUS. Erehdytte. Toisen voi myydä tai antaa pois, jos on kyllin varaa ostamiseen tai ansiota lahjan saamiseen; toinen ei ole kaupan, se on sula jumalten lahja.

      JACHIMO.

      Jonkako jumalat ovat teille antaneet?

      POSTHUMUS.

      Jonka heidän armostaan aion pitää omanani.

      JACHIMO. Niin, omananne nimeksi; sillä tiedättehän, että vieraskin lintu pulikoi naapurin lammikossa. Sormuksennekin voidaan varastaa; ja niin on noista kahdesta verrattomasta kalleudestanne toinen varsin heikko ja toinen sattuman varassa; viekkaan varkaan tai siinä suhteessa täydellisen hovimiehen voisi pistää päähän puijata teiltä sekä toinen että toinen.

      POSTHUMUS. Teillä Italiassa ei ole niin täydellistä hovimiestä, että voisi haltijattareni kunnian valloittaa, vaikka sanottekin häntä heikoksi taistelemaan sen puolesta. En ollenkaan epäile, että teillä on suuri varasto varkaita; sittenkään en ole peloissani sormuksestani.

      PHILARIO.

      Lopettakaamme jo, hyvät herrat.

      POSTHUMUS. Aivan mielelläni. Tämä arvoisa signori – kiitän häntä siitä – ei kohtele minua niinkuin vierasta; olemme alusta pitäen tuttavallisia.

      JACHIMO. Viisi kertaa näin pitkällä puhelulla saisin minä voiton teidän kauniista haltijattarestanne, pakottaisin häntä väistymään, jopa antaumaankin, jos olisi minulla vain pääsy hänen luokseen sekä tilaisuus tutustua.

      POSTHUMUS.

      Ette, ette.

      JACHIMO. Panen vetoa puolet omaisuudestani teidän sormustanne vastaan, joka panos minun luullakseni on enempi kuin tasavertainen; mutta vetoni koskeekin enemmän teidän luottamustanne kuin hänen kunniaansa; ja jotta sillä en mitenkään teitä loukkaisi, niin uskallan sovittaa koetukseni kehenkä naiseen hyvänsä.

      POSTHUMUS. Petytte aika lailla liian rohkeassa luulossanne, enkä epäile, että saavutatte sen, minkä koetuksenne ansaitsee.

      JACHIMO.

      Minkä sitten?

      POSTHUMUS. Epäyksen; vaikka koetuksenne, niinkuin sitä nimitätte, ansaitsisi enempääkin, nimittäin kuritusta.

      PHILARIO. Jo riittää, hyvät herrat; tämä tuli liian äkkipäätä; antakaa asian kuolla niinkuin se syntyikin, ja pyydän, oppikaa paremmin tuntemaan toisianne.

      JACHIMO. Panisin alttiiksi omani, vieläpä naapurinikin omaisuuden, sanojeni totuudesta.

      POSTHUMUS.

      Kenenkä naisen aiotte ottaa hyökkäyksenne esineeksi?

      JACHIMO. Teidän, jonka uskollisuuden te pidätte niin taattuna. Panen sormustanne vastaan kymmenentuhatta dukaattia vetoa siitä, että, jos minua suositatte siihen hoviin, missä haltijattarenne oleksii, ja suotte minulle tilaisuuden vain kahdesti häntä puhutella, niin tuon sieltä mukanani hänen kunniansa, jonka luulette olevan niin hyvässä tallessa.

      POSTHUMUS. Kultaa panen vetoa kultaanne vastaan; sormukseni on minulle yhtä kallis kuin sormeni, se on osa siitä.

      JACHIMO. Olette rakastaja ja sen vuoksi varovainen. Vaikka naisen lihasta maksaisitte miljoonan luotineljänneksestä, niin ette sittenkään voisi estää sitä pilaantumasta. Mutta huomaanpa, että teissä on hieman uskontoa, koska pelkäätte.

      POSTHUMUS. Tuo vain lienee puhumatapaa teissä; vakavammat teillä on aikeet, luulisin.

      JACHIMO.

      Tiedän mitä puhun, ja otan tehdäkseni mitä olen sanonut, sen vannon.

      POSTHUMUS. Todellako? – Lainaan vain teille hohtokiveni siksi, kuin palajatte. Tehkäämme kirjallinen sopimus. Haltijattareni avut ovat suuremmat kuin teidän halpain ajatustenne suunnattomuus. Minä vaadin teitä tähän vetoon. Tuossa sormukseni!

      PHILARIO.

      Minä en salli vetoa.

      JACHIMO. Kautta jumalien, se on jo tehty. – Jos en tuo teille riittävää todistusta siitä, että olen nauttinut haltijattarenne hempeintä hempeyttä, niin ovat minun kymmenentuhatta dukaattiani teidän omanne; niinikään hohtokivenne. Jos minä väistyn ja hänen kunniansa jää niin eheäksi kuin te uskotte, niin hän, se teidän helmenne, ja tämä teidän helmenne ja minun kultani ovat teidän, – olettaen, että suositatte minulle vapaan pääsyn hänen luokseen.

      POSTHUMUS. Suostun näihin ehtoihin; pankaamme kirjaan kaikki kohdat. – Yhtä vain varaan itselleni: jos teette hyökkäyksen häntä vastaan ja suoraan minua vakuutatte siitä, että olette voittanut, niin en ole kauemmin vihamiehenne; hän ei ole sen arvoinen, että hänestä kannattaisi riidellä. Vaan jos hän pysyy raiskaamattomana ja te ette voi näyttää toteen vastakohtaa, niin ilkeästä luulostanne ja siitä haavasta, minkä olette hänen kunniaansa iskenyt, saatte minulle vastata miekallanne.

      JACHIMO. Tuohon käteen! Sovittu siis! Kaikki tämä pantakoon laillisesti paperille. Ja sitten suoraa päätä Britanniaan! Rauta on taottava ennenkuin se jäähtyy. Toimitan kullan ja panetan kirjaan molemminpuolisen vetomme.

      POSTHUMUS.

      Päätetty.

      (Posthumus ja Jachimo menevät.)

      RANSKALAINEN.

      Mitä luulette, tuleeko tästä mitään?

      PHILARIO.

      Signori Jachimo ei asiaa heitä? Seuratkaamme heitä, jos suvaitsette.

      (Menevät.)

      Kuudes kohtaus.

      Britannia. Huone Cymbelinen hovilinnassa.

      (Kuningatar, Cornelius ja hovinaisia tulee.)

      KUNINGATAR.

      Niin kauan kuin on kaste vielä maassa,

      Ko'otkaa yrtit. Joutuun! Kell' on lista?

      1 HOVINAINEN. Minulla, armo hyvä.

      KUNINGATAR.

                          Joutuun siis! —

      (Hovinaiset menevät.)

      No, tohtor', onko mukananne rohdot?

      CORNELIUS.

      On, teidän korkeutenne; tässä ovat.

      (Antaa hänelle pienen pullon.)

      Mut, armo hyvä, älkää suuttuko —

      Mua tunto käskee kysymään – miks multa

      Vaaditte tätä myrkkyseosta,

      Mi riuduttaen tappaa, tosin vitkaan,

      Mut varmaan?

      KUNINGATAR.

                   Ihmettelen, että moista

      Minulta kysyt; oppilaasi olen

      Jo kauan ollut, sulta oppinut

      Tislaukset, mehunkeitot, suitsutukset,

      Niin että

Скачать книгу