LITMIR.BIZ

Скачать книгу

ja katosi.

      Dantès siirtyi lähemmäksi. Päällimmäinen lohkare, jota ei nyt enää mikään ollut tukemassa, kallistui kuilua kohden. Uskalias aarteenetsijä kiersi kiven, etsi sen paikan, jossa lohkareen asema oli epävarmin, työnsi tangon sen alle ja aivan kuin uusi Sisyfos ponnisti kaikki voimansa.

      Ennestään jo häilyvä kivi liikahti. Dantès oli aivan kuin titaani, joka irroittaa kallioita käydäkseen sotaa jumalia vastaan. Lopulta lohkare pääsi irti, vyöryi, hyppeli ja syöksyi mereen kadoten sinne.

      Sen alta tuli näkyviin pyöreä laatta, johon oli kiinnitetty rautarengas. Dantès huudahti hämmästyksestä ja ilosta. Ensimmäisen yrityksen tulos oli suorastaan odottamaton.

      Hän aikoi jatkaa, mutta hänen polvensa vapisivat kovasti, sydän tykytti kiivaasti, ja silmissä hämärsi. Hänen täytyi tauota työstään.

      Mutta hän malttoi levähtää vain lyhyen hetken. Sitten hän asetti tangon renkaaseen, nosti kaikin voimin, kivi irtaantui, ja näkyviin tulivat jonkinmoiset portaat, jotka näyttivät katoavan synkkään luolaan.

      Toinen olisi rientänyt portaita alas, olisi riemusta huudahtanut.

      Dantès pysähtyi, kalpeni ja epäili.

      – Nyt minun on oltava mies, ajatteli hän. – Kun olen tottunut vastoinkäymiseen, niin en saa antaa pettymyksen painaa minua maahan. Ellen sitä ole oppinut, niin olen aivan turhaan kärsinyt! Kun sydän toivon lämmössä on liian paljon laajentunut ja pettymyksen kylmä henkäys sen sitten jälleen supistaa, niin se voi haljeta. Faria on uneksinut, kardinaali Spada ei ole mitään tänne kätkenyt, ehkä ei ole täällä käynytkään, ja jos onkin käynyt, niin Cesare Borgia, tuo uhkarohkea seikkailija, väsymätön ja uljas rosvo, on tullut hänen jälkeensä, on löytänyt jäljet, on seurannut samoja teitä kuin minäkin, nostanut tämän kiven samoin kuin minäkin, on käynyt luolassa eikä ole jättänyt minulle mitään.

      Hetkisen hän seisoi liikkumattomana, katsellen miettivästi pimeään aukkoon.

      – Nyt, kun en enää mitään odota, kun olen sanonut itselleni, että kaikki toivo on mieletöntä, niin tämän seikkailun jatkaminen tyydyttää ainoastaan uteliaisuuttani.

      Hän seisoi vielä hetkisen liikkumattomana mietteisiinsä vaipuneena.

      – Niin, tämä on todellakin seikkailu, joka sopii tuon kuninkaallisen rosvon elämäntarinaan. Niin, Borgia oli tullut tänne jonakin yönä, toisessa kädessään soihtu, toisessa miekka, ja kahdenkymmenen askelen päässä hänestä seisoi kaksi synkkää sbirriä, jotka tarkastivat maata, vettä ja taivasta sillä aikaa kuin heidän valtiaansa astui luolaan, aivan samoin kuin minäkin nyt aion tehdä. Niin, mutta miten Cesare menetteli noiden sbirrien suhteen, jotka tiesivät hänen salaisuutensa? ajatteli Dantès. – Samoin kuin tehtiin Alarikin hautaajille, jotka kuopattiin yhdessä vainajan kanssa. Mutta, jatkoi Dantès, – jos hän kävi täällä, niin hän löysi aarteen. Borgia, joka vertasi Italiaa artisokkaan, jonka hän söi lehti lehdeltä, Borgia tiesi kyllä, kuinka kallis hänen aikansa oli, eikä olisi viitsinyt vyöryttää kiveä takaisin paikoilleen. Menkäämme siis etsimään.

      Hän alkoi laskeutua portaita alas hymy huulillaan ja mutisten tuota ihmisviisauden viimeistä sanaa: Ehkä…!

      Luola ei ollut pimeä, vaan hohti sinertävää valoa. Ilmaa ja valoa ei tullut ainoastaan siitä aukosta, jonka hän oli tehnyt, vaan kallionraoista, joita ei ulkopuolelta huomannut, mutta joiden läpi näki taivaan sinen sekä tammien vihreitä oksia ja puiden juuria.

      Kun Dantès oli muutamia sekunteja ollut tässä luolassa, jonka viileähkö ja tuoksuva ilma oli samassa suhteessa saarella vallitsevaan ilmaan kuin sininen valo auringon valoon, alkoivat hänen silmänsä, jotka olivat tottuneet näkemään pimeässä, tarkastaa luolan perimmäisiä soppia. Luola oli graniittia, ja sen särmät välkkyivät aivan kuin timantit.

      – Tässä onkin ehkä koko se aarre, jonka kardinaali on jättänyt, ajatteli Dantès hymyillen. – Ja apotti-parka, nähdessään unelmissaan tämän luolan loistavat seinät, oli kuvitellut niitä suuriksi rikkauksiksi.

      Mutta Dantès muisti testamentin sanat: "Kaukaisimmassa nurkassa toisesta aukosta", lausuttiin siinä.

      Dantès oli tullut vasta ensimmäiseen luolaan, hänen täytyi etsiä nyt toiseen vievä aukko.

      Hän alkoi tutkia. Toisen luolan täytyi olla saaren keskustaan päin. Hän tutki kalliota, hän iski erääseen kohtaan, jossa arveli olevan hyvin huolellisesti peitetyn aukon.

      Mutta siinä oli luja kiviseinä, ja hiki nousi hänen otsalleen. Hän siirtyi eteenpäin ja oli eräässä kohdassa kuulevinaan seinän vastaavan kumeammin kuin muualla. Hän alkoi tarkastaa kalliota ja huomasi sen, minkä ehkä vain vankilassa ollut saattoi huomata, että sillä kohtaa oli aukko.

      Mutta jotta ei tekisi turhaa työtä, Dantès tutki kuokallaan luolan kaikki muutkin seinät, kaiveli maata niistä kohdin, jotka hänestä tuntuivat epäilyttäviltä, ja kun ei muualta mitään löytänyt, ei mitään huomannut, niin hän palasi tuohon kohtaan, jonka kaiku oli niin lohduttavan kumea. Hän iski toisen kerran ja suuremmalla voimalla.

      Silloin hän huomasi kummallisen seikan. Kappale rappausta, samanlaista kuin freskomaalausten pohja, irtaantui ja putosi maahan. Sen alta tuli näkyviin vuolukiven kaltainen vaaleahko kivi. Kalliossa oleva aukko oli suljettu toisenlaatuisilla kivillä, näiden päälle oli tehty rappaus ja sen päälle oli matkittu graniitin kristallikiteitä.

      Dantès iski kuokalla oikein olan takaa, ja kuokka painui tuuman verran kiveen.

      Tältä kohtaa hänen siis piti kaivaa.

      Niin kummallinen on ihmisluonne, että mitä useammat seikat todistivat, että Faria ei ollut erehtynyt ja että Dantès siis sai uskoa kaiken todeksi, sitä enemmän hän alkoi epäillä ja tuli melkein toivottomaksi. Tämä uusi huomio, jonka olisi pitänyt lisätä hänen voimiaan, uuvuttikin hänet täysin. Kuokka melkein kirposi hänen käsistään. Hän laski sen maahan ja palasi päivänvaloon selittäen tekoaan itselleen sillä, että hän tahtoi nähdä, oliko ketään vakoilemassa. Mutta itse asiassa hän tarvitsi raitista ilmaa, koska oli pyörtymäisillään.

      Saari oli autio, ja aurinko näytti keskitaivaaltaan katsovan siihen tulisilmällään. Etäällä näkyi kalastajaveneiden valkoisia purjeita safiirinvärisellä ulapalla.

      Dantès ei ollut vielä syönyt mitään. Mutta hän ryyppäsi vain hiukan rommia ja palasi rohkeampana luolaan.

      Kuokka, joka äsken oli tuntunut kovin raskaalta, olikin taas kepeä. Hän ryhtyi reippaasti työhön.

      Muutaman kerran iskettyään hän huomasi, että kiviä ei ollutkaan muurattu toisiinsa, vaan että ne oli irrallaan ladottu toistensa päälle ja peitetty äskenmainitsemallamme rappauksella. Hän työnsi kuokan kärjen kivien väliin ja väänsi, ja hänen ilokseen vierähti kivi hänen jalkoihinsa.

      Sen jälkeen ei Dantèsin tarvinnut tehdä muuta kuin kuokan terävällä kärjellä vetää kivet toisensa jälkeen pois, ja ne putosivat vieri viereen.

      Jo ensimmäisen kiven irroitettuaan Dantès olisi voinut ryömiä sisään, mutta viivyttämällä ryömimistään hän samalla viivytti varmuuteen pääsemistään ja takertui toivoon.

      Hetkisen vielä epäröityään Dantès meni toiseen luolaan. Se oli edellistä matalampi, synkempi ja pelottavampi. Sinne ei päässyt raitista ilmaa muualta kuin Edmondin puhkaisemasta aukosta, ja se löyhkäsi ummehtuneelta.

      Dantès odotti, kunnes raitis ilma oli täyttänyt luolan, ja astui sisään.

      Aukon vasemmalla puolella oli syvä ja pimeä kolo.

      Mutta olemmehan jo sanoneet, että Dantès näki pimeässäkin.

      Hän tarkasti luolaa. Se oli yhtä tyhjä kuin ensimmäinenkin.

      Jos aarre oli olemassa, niin se oli kätketty tuohon pimeään koloon.

      Tuskan hetki oli tullut.

      Hän lähestyi pimeätä

Скачать книгу