LITMIR.BIZ

Скачать книгу

kuinka tahansa, sanoi laivuri, – mutta kukaan ei voi syyttää, että olisimme jättäneet teidän kaltaisenne kunnon toverin pulaan. Lähdemme vasta illalla.

      Mutta Dantès ei tahtonut, että hänen tähtensä poikettaisiin suunnitelmasta.

      – Olen ollut varomaton, sanoi hän laivurille, – ja saan nyt kärsiä varomattomuudestani rangaistuksen. Jättäkää minulle laivakorppuja, pyssy, ruutia ja kuulia ampuakseni vuohia tai puolustaakseni itseäni ja kuokka laatiakseni sen avulla majan itselleni, jos satutte liian kauan viipymään.

      Laivuri katsahti alukseen, joka kellui pienessä satamassa odottaen vain miehistöänsä lähteäkseen matkalleen heti.

      – Mitä meidän tulee tehdä, Maltalainen, sanoi hän. – Emmehän voi sinua sillä tavoin jättää, mutta emmehän voi tännekään jäädä?

      – Lähtekää, lähtekää, huudahti Dantès.

      – Viivymme ainakin viikon poissa, sanoi laivuri, – ja meidän täytyy tehdä kierros tullaksemme sinut noutamaan.

      – Kuulkaahan, sanoi Edmond, – jos parin kolmen päivän päästä tapaatte kalastajaveneen tai jonkin muun purren, joka on tulossa näille vesille, niin lähettäkää se minua noutamaan. Minä maksan kaksikymmentäviisi piasteria päästäkseni takaisin Livornoon. Ellette sellaista kohtaa, niin palatkaa silloin.

      Laivuri pudisti päätään.

      – Kuulkaahan, laivuri Baldi, sanoi Jacopo, – yhdellä tapaa voi tämän asian järjestää. Lähtekää te, ja minä jään loukkaantunutta hoitamaan.

      – Luopuisitko voitto-osuudestasi hoitaaksesi minua? sanoi Edmond.

      – Luovun, vastasi Jacopo arvelematta.

      – Sinä olet kunnon poika, Jacopo, sanoi Edmond. – Jumala sinulle hyvyytesi palkitkoon, mutta minä en tarvitse ketään. Parin kolmen päivän lepo palauttaa voimani, ja toivon näiden kallioiden koloista löytäväni yrttejä, jotka parantavat haavoja.

      Omituinen hymy väikkyi Edmondin huulilla. Hän puristi hellästi Jacopon kättä, mutta tahtoi aivan horjumattomasti jäädä saareen yksin.

      Salakuljettajat toivat Edmondille kaiken, mitä hän pyysi, ja poistuivat viitaten hänelle sydämellisesti hyvästiksi. Edmond vastasi heiluttamalla ainoastaan kättään, ikään kuin ei voisi muuta ruumistaan liikuttaa.

      Kun he olivat kadonneet, sanoi Dantès:

      – Kummallista, että tuollaisten ihmisten seurassa saa osakseen ystävyyttä ja uskollisuutta.

      Sitten hän hiipi erään kallion taakse, näki aluksen nostavan purjeensa ja ankkurinsa, keinuvan sirosti kuin lentoon lähtevä lokki ja kiitävän ulapalle.

      Tunnin kuluttua se oli kokonaan kadonnut. Ainakaan siitä paikasta, jonne haavoittunut oli jäänyt, ei sitä enää voinut nähdä.

      Silloin Dantès nousi ketterämpänä kuin vuohet, otti pyssyn toiseen ja kuokan toiseen käteensä ja riensi sen kallion luo, jonka lähelle vuoreen hakatut merkit loppuivat.

      – Ja nyt, sanoi hän, muistaen Farian hänelle kertomaa arabialaista satua, – Sesam, aukene!

      24. Lumouksen vallassa

      Toukokuun aurinko oli kulkenut noin neljänneksen rataansa, ja sen lämpimät, eloa antavat säteet paistoivat kaikkialle. Kalliotkin näyttivät iloitsevan niistä. Tuhannet heinäsirkat sirittivät ruohikossa. Myrtti- ja oliivipensaiden lehdet värisivät synnyttäen aivan kuin metallisen soinnun. Edmondin astellessa kuumaa kalliota livahteli kaikkialla smaragdinvärisiä sisiliskoja. Etäällä vuoren rinteellä hyppeli villejä vuohia, jotka toisinaan houkuttelivat tänne metsämiehiä. Sanalla sanoen, saaressa oli elämää ja liikettä, ja kuitenkin Edmond tunsi olevansa siellä yksinään Jumalan huomassa.

      Hänen sielussaan vallitsi jonkinmoinen pelonkaltainen tunne. Se johtui siitä, että me pelkäämme päivänvaloa ja uskomme, että erämaassakin meitä vaanitaan.

      Tämä tunne oli niin voimakas, että juuri silloin, kun hänen piti ryhtyä työhön, hän laski kuokan maahan, tarttui pyssyynsä, kiipesi saaren korkeimmalle kalliolle ja katseli sieltä tarkkaan joka suuntaan.

      Mutta meidän on sanottava, että hänen huomiotaan ei kiinnittänyt runollinen Korsika, jonka talot hän melkein saattoi erottaa, ei sen lähellä oleva melkein tuntematon Sardinia, ei jättiläismuotoinen Elba eikä tuo tuskin huomattava viiva taivaanrannassa, josta tottunut silmä erotti komean Genovan ja kauppaakäyvän Livornon, ei, vaan aamulla lähtenyt priki ja äsken lähtenyt tartaani.

      Edellinen oli katoamaisillaan Bonifacio-salmeen, ja jälkimmäinen kulki Korsikan sivua aikoen purjehtia sen niemen ympäri.

      Tämä näky rauhoitti Edmondia.

      Hän suuntasi silloin katseensa lähempänä oleviin esineisiin. Hän näki itsensä kartiomaisen saaren korkeimmalla kohdalla aivan kuin pienenä patsaana jättiläismäisellä jalustalla. Hänen alapuolellaan ei näkynyt ketään ihmisolentoa, ympärillä ei ainoatakaan alusta. Ei muuta kuin sininen ulappa, jonka laineet loiskuivat saarta vastaan ja ikuisesti liikkuen koristelivat sen rannat hopeahetaleillaan.

      Silloin hän asteli alas nopeasti mutta samalla varovaisesti. Hän tahtoi välttää semmoista tapaturmaa, jota äsken niin taitavasti ja onnellisesti oli teeskennellyt.

      Sanoimme Dantèsin seuranneen kallioon hakattuja merkkejä. Hän näki näiden merkkien johtavan pieneen lahdelmaan, joka oli aivan kuin muinaisajan merenneitojen kylpypaikka. Tämän lahden suu oli kyllin suuri ja sen keskusta kyllin syvä, jotta siellä voi olla piilossa pieni purjealus. Hän arveli nyt, että kardinaali Spada, jotta häntä ei kukaan näkisi, oli laskenut veneensä tähän lahdelmaan, kätkenyt sinne purtensa, seurannut näiden merkkien osoittamaa tietä ja kätkenyt aarteensa sinne, missä ne loppuivat.

      Tämä otaksuma oli johdattanut Dantèsin pyöreän kallion luo.

      Mutta eräs seikka teki hänet rauhattomaksi ja kumosi kaikki hänen ajatuksensa painolaista. Millä tavoin tämä kallio, joka painoi ainakin viisikymmentä sentneriä ja jonka kuljettamiseen olisi tarvittu tavattoman suuria voimia, oli saatu sille jalustalle, jossa se oli?

      Äkkiä heräsi Dantèsin sielussa ajatus. Sen sijaan että kivi olisi vyörytetty ylöspäin, sen olikin annettu vyöryä alaspäin.

      Ja hän kiipesi kallion yläpuolelle nähdäkseen paikan, jossa se oli tätä ennen ollut.

      Pian hän huomasi, että kallio oli saanut liukua loivaa pintaa myöten, kunnes se oli pysähtynyt määrätylle paikalle. Se oli asettunut tavallista hakatun kiven suuruista lohkaretta vastaan. Pieniä kiviä ja soraa oli pantu rakojen täytteeksi. Tämä pieni muuraustyö oli peitetty mullalla, johon oli kasvanut ruohoja, sammalta ja myrttiä, ja vanha kalliolohkare näytti olevan yhtä muun kallion kanssa.

      Varovasti Dantès kaivoi kaiken mullan pois ja huomasi, tai oli huomaavinaan, miten tämä lohkare oli paikoilleen asetettu.

      Sitten hän alkoi kuokallaan iskeä tähän ajan lujittamaan muuriin.

      Tehtyään kymmenen minuuttia työtä hän oli saanut aikaan käsivarren mentävän aukon.

      Dantès katkaisi vahvimman oliivipuun, karsi siitä oksat, työnsi sen reikään ja käytti sitä vipuna.

      Mutta lohkare oli liian suuri ja sitä tukeva kivi liian paksu, jotta ihmisvoima olisi voinut sitä liikuttaa.

      Silloin Dantès arveli, että hänen tuli iskeä voimansa tuohon tukikiveen. Mutta millä keinoin?

      Dantès katseli ympärilleen niin kuin pulassa olevat ihmiset tavallisesti katsovat. Hänen silmänsä osuivat Jacopon hänelle jättämään sarveen, joka oli täynnä ruutia.

      Hän hymyili tyytyväisenä. Nyt oli turvauduttava tähän hornan keksintöön. Kuokkansa avulla Dantès laati lohkareen ja sitä tukevan kiven väliin räjähdysreiän, täytti sen ruudilla, repi nenäliinansa siekaleiksi, kastoi ne rikkiin ja teki niistä sytytyslangan.

      Sytytettyään

Скачать книгу