Скачать книгу

tulette?

      – Noilta kallioilta, joihin kaikeksi onneksi takerruin, jota vastoin laivuriparka löi päänsä niihin murskaksi. Muut kolme toveriani hukkuivat. Luulen olevani ainoa elossaoleva. Huomasin aluksenne, ja kun pelkäsin saavani kauankin odottaa tuolla autiolla ja alastomalla saarella, niin otin alleni veneemme kappaleen ja koetin uida teitä kohden. Kiitos, jatkoi Dantès, – te olette pelastanut henkeni. Olin jo hukkumaisillani, kun muuan merimiehenne tarttui tukkaani kiinni.

      – Minä se olin, vastasi rehellisen ja avomielisen näköinen mustapartainen mies. – Jo oli aikakin, sillä olitte jo menossa.

      – Niin olinkin, sanoi Dantès ojentaen hänelle kätensä, – niin, ystäväni, kiitän teitä kerran vielä.

      – Kyllähän minä hiukan arkailin, sanoi merimies, – kun teillä on kuusi tuumaa pitkä parta ja pitkä tukka, sillä olitte enemmän rosvon kuin kunniallisen miehen näköinen.

      Dantès muisti, että Ifin linnassa oleskelunsa aikana hän ei ollut leikannut tukkaansa eikä ajanut partaansa.

      – Niin, eräänä vaaran hetkenä tein pyhälle madonnalle lupauksen, etten kymmeneen vuoteen aja partaani enkä leikkaa tukkaani. Tänään on aika kulunut umpeen, ja olin hukkua juuri vuosipäivänä.

      – Mihin nyt viemme teidät? kysyi laivuri.

      – Mihin vain tahdotte, vastasi Dantès. – Se pursi, jossa olin, on hukkunut ja laivuri kuollut. Näettehän, että olen voinut välttää saman kohtalon, mutta aivan alasti. Kaikeksi onneksi olen jokseenkin hyvä merimies. Jättäkää minut ensimmäiseen satamaan, johon poikkeatte, kyllä minä aina saan paikan jossakin kauppalaivassa.

      – Tunnetteko Välimeren?

      – Olen purjehtinut täällä lapsuudestani asti.

      – Tunnetteko ankkuroimispaikat hyvin?

      – Tuskin on sellaista satamaa, jonne en voisi mennä ja tulla silmät sidottuina.

      – Kuulkaahan, laivuri, sanoi se mies, joka oli huutanut Dantèsille "rohkeutta", – jos toveri puhuu totta, niin mikä estäisi häntä jäämästä seuraamme?

      – Niin, jos hän puhuu totta, sanoi laivuri epäilevän näköisenä. – Tuossa tilassa luvataan vaikka mitä, välittämättä siitä, mitä voi pitää.

      – Minä pidän enemmän kuin lupaan, sanoi Dantès.

      – Oho, sanoi laivuri nauraen, – sen saamme nähdä.

      – Milloin vain tahdotte, vastasi Dantès nousten. – Minne on matkanne?

      – Livornoon.

      – No niin, sen sijaan että purjehtisitte pitkin rantoja, miksi ette lähde suoraan tuulen mukaan?

      – Siksi, että silloin joutuisimme suoraan Rion-saarelle.

      – Sen ohi voitte päästä kahdenkymmenen kaapelinmitan päässä.

      – Tarttukaa siis peräsimeen, niin saamme nähdä taitonne.

      Nuori mies meni aluksen perään. Painellen hiukan peräsintä hän tunsi, että alus totteli hyvin.

      – Prasseihin ja taljoihin! komensi hän.

      Aluksen miehistöön kuului neljä matruusia. Nämä riensivät paikoilleen, ja laivuri seurasi hänen määräyksiään.

      – Haalatkaa! huusi Dantès.

      Merimiehet tottelivat jokseenkin täsmällisesti.

      – Ja nyt, lujasti kiinni!

      Tämä käsky pantiin täytäntöön samoin kuin edellinenkin, ja pieni alus, sen sijaan, että olisi kulkenut rantoja pitkin, lähestyi Rion-saarta, jonka ohi se kulki jättäen sen kahdenkymmenen kaapelinmitan päähän oikealle puolelleen, aivan niin kuin Dantès oli sanonut.

      – Hyvä! sanoi laivuri.

      – Hyvä! sanoivat merimiehet.

      Ja kaikki katselivat ihaillen tuota miestä, jonka katseeseen oli palannut terävyys ja ruumiiseen sellainen joustavuus, ettei hänessä olisi uskonut sitä olevankaan.

      – Näettehän, sanoi Dantès heittäen ruorin kädestään, – että teillä voi olla minusta hyötyä, ainakin matkallanne. Ellette huoli minusta Livornossa, niin jätätte minut maihin, ja ensimmäisestä kuukausipalkastani maksan teille korvauksen ruoasta ja vaatteista, jotka lainaatte minulle.

      – Hyvä on, hyvä on, sanoi laivuri, – kyllähän me asioista sovimme, jos olette järkevä.

      – Mies kuin mies, sanoi Dantès. – Annatte minulle saman kuin tovereillekin, ja sillä hyvä.

      – Ei se ole oikein kohtuullista, sanoi se, joka Dantèsin oli merestä vetänyt, – sillä te olette meitä taitavampi.

      – Mitä hittoa siihen sekaannut? Kuuluuko se sinuun, Jacopo? kysyi laivuri. – Jokainen saa itse määrätä palkkansa.

      – Se on totta, vastasi Jacopo. – Tein ainoastaan pienen huomautuksen.

      – Tekisit vieläkin paremmin, jos lainaisit tälle miesraukalle housut ja puseron, jos sinulla on kahdet.

      – Ei ole, vastasi Jacopo, – mutta housut ja paidan hän kyllä saa.

      – En minä muuta tarvitsekaan, sanoi Dantès. – Kiitos, ystäväni!

      Jacopo laskeutui aluksen luukusta alas ja palasi hetkisen kuluttua tuoden molemmat vaatekappaleet, jotka Dantès puki sanomattoman suurella nautinnolla ylleen.

      – Mitä vielä tahdotte? kysyi laivan omistaja.

      – Palasen leipää ja toisen siemauksen tuota mainiota rommia, jota jo äsken sain maistaa. Sillä en ole pitkään aikaan nauttinut mitään.

      Dantèsille tuotiin palanen leipää, ja Jacopo ojensi hänelle pullonsa.

      – Käännä vasemmalle! huusi laivuri peränpitäjälle.

      Dantès katsahti samaan suuntaan nostaen pullon suulleen, mutta se jäikin puolitiehen.

      – Kas, sanoi laivuri, – mitä Ifin linnassa on tapahtunut?

      Pieni valkoinen pilvi, joka oli herättänyt Dantèsin huomiota, ilmestyi Ifin linnan eteläisen varustuksen huipulle.

      Sekuntia myöhemmin kuului etäinen laukaus. Merimiehet kohottivat päätään ja katsoivat toinen toisiinsa.

      – Mitä tämä tietää? kysyi laivuri.

      – Joku vanki on tänä yönä päässyt karkuun, sanoi Dantès, – ja nyt laukaistaan hälytyslaukaus.

      Laivuri loi tutkivan katseen nuoreen mieheen, joka tämän sanoessaan oli vienyt pullon suun huulilleen. Mutta hän näki miehen juovan rommia niin tyynesti ja tyytyväisesti, että epäilys kuoli heti, kun oli syntynytkin.

      – Tämä on perhanan hyvää rommia, sanoi Dantès kuivaten paidanhihalla hikistä otsaansa.

      – Oli miten oli, ajatteli laivuri katsoen häneen, – jos hän se on, niin samapa tuo. Minä olen saanut hyvän merimiehen.

      Väittäen muka olevansa uupunut pyysi Dantès lupaa saada mennä pitämään perää, että voisi istua. Peränpitäjä ilahtui ja loi kysyvän katseen laivan omistajaan. Tämä nyökkäsi hänelle merkiksi, että hän sai antaa peräsimen uudelle toverilleen.

      Siinä istuessaan Dantès saattoi pitää silmällä Marseillen rantaa.

      – Kuinka mones päivä tänään on? kysyi Dantès viereensä istumaan tulleelta Jacopolta, kun Ifin linna oli kadonnut näkyvistä.

      – Helmikuun 28. päivä, vastasi tämä.

      – Minä vuonna? kysyi taas Dantès.

      – Minäkö vuonna? Kysyttekö vuosilukua?

      – Kysyn,

Скачать книгу