LITMIR.BIZ

Скачать книгу

– jaettiin palkkio miehille. Kukin sai osakseen sata Toscanan liiraa.

      Mutta tähän ei matka loppunut. Keula käännettiin Sardiniaan päin.

      Sieltä oli otettava uusi lasti.

      Toinen toimi onnistui yhtä hyvin kuin ensimmäinenkin. Jeune-Amélieta seurasi onni.

      Uusi lasti oli vietävä Luccan herttuakuntaan. Siihen kuului melkein yksinomaan havanna-sikareja ja xeres- ja malaga-viinejä.

      Täällä syntyi pieni kahakka tullilaitoksen, Jeune-Amélien omistajan ainaisen vihollisen kanssa. Eräs tullimies kuoli ja kaksi merimiestä haavoittui. Dantès oli toinen näistä merimiehistä, kuula oli lävistänyt oikean olkalihaksen.

      Dantès oli melkein onnellinen tästä kahakasta ja melkein tyytyväinen haavaansa. Nämä molemmat kovat opettajat olivat näyttäneet hänelle, millä tavoin hän käyttäytyi vaaran hetkenä ja millä tavoin hän kesti tuskan. Hän oli hymyillen katsonut vaaraa vasten silmiä ja saadessaan haavan hän oli lausunut aivan kuin kreikkalainen filosofi: "Tuska, sinä et tee kipeää!"

      Hän oli myöskin tarkastanut kuollutta tullimiestä, ja lieneekö se johtunut toiminnan kiihottaman veren vaikutuksesta vai olivatko hänen inhimilliset tunteensa jäähtyneet, mutta tämä näky ei tehnyt häneen mitään syvää vaikutusta. Dantès oli nyt astunut tielle, jota myöten hän tahtoi maalinsa saavuttaa. Sydän hänen rinnassaan oli melkein kivettynyt.

      Jacopo oli nähnyt hänen kaatuvan ja luullut hänen kuolleen, mutta sitten hoitanut hänen haavaansa niin kuin oiva toveri ainakin.

      Tämä maailma ei siis ollut niin hyvä kuin tohtori Pangloss väitti eikä niin huono kuin Dantès arveli, koska tämä mies, joka olisi voinut periä toverinsa voitto-osuuden, oli selvästi osoittanut surua luullessaan häntä kuolleeksi.

      Sardinialaisten yrttien avulla haava parantui hyvinkin pian. Edmond tahtoi koetella Jacopoa. Hän tarjosi tälle hoitovaivojen korvaukseksi voitto-osuutensa, mutta Jacopo kieltäytyi loukkaantuneena sitä vastaanottamasta. Edmond alkoi tuntea jonkinmoista ystävyyttä tätä miestä kohtaan. Enempää ei Jacopo pyytänytkään. Hän oli vaistomaisesti tuntenut, että Edmond oli korkeammalla tasolla kuin muut heistä, vaikka hän sen olikin osannut salata. Ja tuo kunnon merimies oli tyytyväinen siihen vähään, minkä Edmond hänelle antoi.

      Pitkinä päivinä, kun laiva kiiti sinistä ulappaa eikä myötätuulessa tarvinnut muuta tehdä kuin hoitaa peräsintä, Edmond alkoi opettaa Jacopoa samoin kuin apotti Faria oli opettanut häntä. Hän näytti hänelle merikortista rannikkojen aseman, selitti kompassin virhenäyttämät ja opetti hänet lukemaan sitä kirjaa, jonka Jumala on timanttikirjaimilla kirjoittanut päämme päälle.

      Ja kun Jacopo kysyi:

      – Mitä hyötyä minulla, yksinkertaisella merimiehellä, on tästä kaikesta?

      Edmond vastasi:

      – Kukapa tietää, ehkä sinusta jonakin päivänä tulee laivan kapteeni: tulihan maanmiehestäsi Bonapartesta keisari!

      Olemme unohtaneet mainita, että Jacopo oli korsikalainen.

      Puoli kolmatta kuukautta oli jo kulunut näillä matkoilla. Dantèsista oli tullut yhtä taitava rannikkopurjehtija kuin hän ennen oli ollut uljas merimies pitkillä matkoilla. Hän oli tutustunut kaikkiin rannikoilla asuviin salakuljettajiin. Hän oli oppinut kaikki salamerkit, joiden avulla nämä puolirosvot antavat toisilleen tietoja.

      Monet kymmenet kerrat hän oli kulkenut Monte-Criston saaren ohi, mutta kertaakaan hän ei ollut saanut tilaisuutta laskea sinne maihin.

      Hän oli sen vuoksi tehnyt seuraavan päätöksen:

      Heti, kun hänen ja Jeune-Amélien omistajan välinen sopimus loppuu, hän hankkii itselleen pienen purren (hän saattoi sen tehdä, sillä hän oli matkoillaan koonnut itselleen useita satoja piastereita), ja jonkin tekosyyn nojalla purjehtii Monte-Criston saarelle.

      Siellä hän saisi aivan vapaasti tehdä tutkimuksiaan.

      Ei kai sentään aivan vapaasti, sillä varmaankin ne, jotka olivat saattaneet hänet sinne, häntä vakoilisivat.

      Mutta täytyyhän tässä maailmassa jotakin uskaltaa.

      Eräänä päivänä laivan omistaja, joka oli alkanut luottaa häneen yhä enemmän ja kaikin tavoin koetti säilyttää hänet palveluksessaan, tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet Via del Oglion varrella olevaan kapakkaan, jonne Livornon parhaiden salakuljettajien oli tapana kokoontua.

      Tällä kertaa oli kysymys hyvin suuresta asiasta. Eräs laiva oli lastattu turkkilaisilla matoilla, itämaisilla kankailla ja kashmirilla, ja oli löydettävä rauhallinen paikka, jossa tavarat voitaisiin vaihtaa ja josta ne sitten voitaisiin jollakin keinoin viedä Ranskan rannikolle.

      Voitto olisi hyvin suuri, jos kaikki onnistuisi, noin viisikymmentä-kuusikymmentä piasteria miestä kohden.

      Jeune-Amélien kapteeni ehdotti vaihtopaikaksi Monte-Criston saarta, sillä se oli aivan autio, siellä ei ollut sotilaita eikä tullimiehiä, ja sen oli Olympon jumalien aikana asettanut keskelle merta varmaankin itse Merkurius, kauppiaiden ja varkaiden jumala, noiden kahden ihmisluokan, jotka me olemme tarkoin erottaneet, mutta joita antiikin maailma näytti pitävän yhtenä.

      Monte-Criston nimen kuullessaan Dantès vavahti ilosta. Hän nousi paikaltaan ja käveli muutamaan kertaan kapakan ympäri. Sitten hän sanoi käsityksenään, että saari oli kaikin tavoin turvallinen ja että suuriin puuhiin oli ryhdyttävä nopeasti, jos tahdottiin niiden onnistuvan.

      Päätettiin lähteä liikkeelle seuraavana iltana, ja kun meri oli tyynenpuoleinen ja tuuli myötäinen, niin toivottiin hyvin pian päästävän tämän puolueettoman saaren vesille.

      23. Monte-Criston saari

      Sattuma, joka usein tulee ihmisen avuksi, kun kohtalo on väsynyt häntä vainoamaan, järjesti siis niin, että Dantès saattoi luonnollisella ja yksinkertaisella tavalla päästä toiveittensa perille ja mennä saareen herättämättä kenessäkään epäluuloja.

      Yksi ainoa yö vielä, ja hän pääsee tuolle matkalle.

      Tämä yö oli kuumeisin, minkä Dantès koskaan oli viettänyt. Toiveet ja pettymykset vaihtelivat hänen sielussaan. Jos hän sulki silmänsä, niin hän näki kardinaalin kirjeen tulikirjaimin edessään seinällä. Jos hän hetkeksikin vaipui uneen, niin mielettömät unet pyörivät hänen päässään. Hän laskeutui luoliin, joiden lattiat oli kivetty smaragdeilla, seinät olivat rubiineja ja katossa välkkyi timantteja. Helmiä putoili aivan kuin maanalaisissa luolissa vesipisaroita.

      Lumottuna ja huumaantuneena Edmond täytti taskunsa jalokivillä. Sitten hän palasi päivänvaloon, ja kaikki kivet olivat muuttuneet sorakiviksi. Hän koetti palata taikaluolaan, mutta tiet kiertyivät loppumattomiin, luolan aukkoa hän ei enää löytänyt. Turhaan hän etsi väsyneistä aivoistaan tuota taikasanaa, joka arabialaiselle kalastajalle avasi Ali-Baban välkkyvät luolat. Kadonnut aarre oli maahenkien omana.

      Seuraava päivä oli melkein yhtä kuumeinen kuin yökin, mutta se toi mielikuvituksen avuksi järjen, ja Dantès saattoi laatia suunnitelman, jota hän tähän asti ei ollut keksinyt.

      Vanha laivuri antoi Dantèsin huolehtia matkavalmisteluista. Hän oli tullut huomaamaan hänen etevämmyytensä. Hän piti nuorta merimiestä luonnollisena seuraajanaan ja suri vain sitä, ettei hänellä ollut tytärtä voidakseen avioliiton siteillä paremmin kiinnittää itseensä Edmondin.

      Kello seitsemän illalla oli kaikki valmiina. Kymmenen minuuttia yli seitsemän he purjehtivat majakan ohitse, joka samassa syttyi.

      Meri oli tyyni, puhalsi raitis kaakkoistuuli. Siniselle taivaalle Jumala sytytti majakkansa, joista jokainen on kokonainen maailma.

      Dantès sanoi, että kaikki voivat mennä levolle, hän kyllä pitää laivan ohjaamisesta huolen.

      Kun Maltalainen (siksi Dantèsia nimitettiin) oli antanut sellaisen määräyksen, niin se riitti, ja jokainen meni rauhassa nukkumaan.

      Dantès,

Скачать книгу