ТОП просматриваемых книг сайта:
Monte-Criston kreivi. Dumas Alexandre
Читать онлайн.Название Monte-Criston kreivi
Год выпуска 0
isbn
Автор произведения Dumas Alexandre
Издательство Public Domain
Dantèsin vangitsemisesta oli kulunut täsmälleen neljätoista vuotta.
Hän oli yhdeksäntoistavuotiaana joutunut Ifin linnaan. Hän läksi sieltä kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä.
Tuskainen hymy nousi hänen huulilleen. Mitenkähän Mercedeksen oli käynyt tänä aikana, jona hän oli luullut sulhasensa kuolleen?
Sitten syttyi vihan tuli hänen silmiinsä, kun hän ajatteli niitä kolmea miestä, jotka olivat hänet tähän pitkälliseen ja kamalaan vankeuteen saattaneet.
Ja hän uudisti vankilassa vannomansa valan kostaa julmasti Danglars'ille, Fernandille ja Villefort'ille.
Tämä vala ei enää ollut mikään turha uhkaus, sillä Välimeren paraskaan purjehtija ei enää olisi voinut saada kiinni pientä tartaania, joka täysin purjein kiiti Livornoa kohden.
22. Salakuljettajat
Dantès ei vielä ollut kokonaista päivääkään ollut laivassa, kun hän jo tiesi, millaisen väen kanssa oli tekemisissä. Vaikka ei ollutkaan käynyt apotti Farian koulua, osasi Jeune-Amélien omistaja melkein kaikkia niitä kieliä, joita puhutaan sen suuren ulapan rannalla, jonka nimi on Välimeri. Hän ei tarvinnut mitään tulkkeja, jotka aina ovat ikävystyttäviä ja usein liian lavertelevia, vaan saattoi helposti tulla toimeen sekä merellä kohtaamiensa alusten että rannikolla liikkuvien soutajien kanssa ja myös niiden nimettömien ja isänmaattomien ja näennäisesti toimettomien ihmisten kanssa, joita aina on merenrantakaupunkien satamissa ja jotka saavat toimeentulonsa jollakin salaperäisellä tavalla. Kaikesta siitä Dantès arvasi olevansa salakuljettajan aluksessa.
Sen vuoksi laivuri ottikin hänet epäluuloisesti vastaan. Kaikki rannikon tullimiehet tunsivat hänet tarkoin, ja kun hänen ja noiden herrojen välisessä taistelussa käytettiin mitä ovelimpia keinoja, oli hän alussa luullut Dantèsia tullilaitoksen vakoojaksi. Mutta se loistava tapa, millä Dantès oli suoriutunut hänelle asetetusta kokeesta, oli hänet täydellisesti rauhoittanut. Kun hän sitten näki tuon valkoisen savupilven leijailevan hatunsulan tavoin Ifin linnan harjalla ja kuuli kaukaisen laukauksen, niin hän ensi hetkessä ajatteli joutuneensa tekemisiin sellaisen herran kanssa, jonka tuloa ja lähtöä kunnioitettiin aivan kuin kuningastakin tykinlaukauksella. Se ei tehnyt häntä läheskään niin rauhattomaksi, kuin jos tulokas olisi ollut tullimies. Mutta tämä toinenkin epäluulo hävisi, kun hän näki tulokkaansa pysyvän aivan rauhallisena.
Edmondilla oli siis se etu, että hän tiesi, mikä hänen isäntänsä oli, mutta tämä ei tietänyt, kuka hän oli. Hän ei ilmaissut itseään laivurille eikä uusille tovereilleen. Hän antoi tarkkoja tietoja Napolista ja Maltasta, jotka hän tunsi yhtä hyvin kuin Marseillen, ja piti hämmästyttävän johdonmukaisesti kiinni ensimmäisestä kertomuksestaan. Niin viekas kuin genovalainen laivuri olikin, antoi hän Edmondin pettää itsensä. Hän oli samanlainen kuin monet muutkin älykkäät ihmiset: eivät koskaan tiedä sitä, mitä heidän tulisi tietää, eivätkä usko muuta kuin sitä, jonka uskomisesta on heille hyötyä.
Tällaiset siis olivat heidän suhteensa, kun saavuttiin Livornoon.
Edmond tahtoi kokeilla, tuntisiko hän oman itsensä vielä neljäntoista vuoden jälkeen, jona aikana hän ei ollut kuvaansa nähnyt. Hän muisti hyvin tarkoin, minkä näköinen oli ollut nuorena. Toveriensa silmissä hän oli jo täyttänyt pyhälle neitsyelle tekemänsä lupauksen. Hän tiesi, että Livornossa San Fernando – kadun varrella oli parturi ja meni tämän luokse leikkauttamaan tukkansa ja partansa.
Parturi katsoi kummissaan pitkätukkaista ja – partaista miestä, joka muistutti Tizianin maalausta. Tähän aikaan ei vielä kuulunut muotiin pitää tukkaansa ja partaansa niin tuuheana.
Kun parturi oli tehnyt tehtävänsä, kun Edmond tunsi leukansa taas sileäksi ja tukka oli leikattu tavallisen lyhyeksi, pyysi hän peiliä katsellakseen kuvaansa.
Hän oli siis 33-vuotias, ja neljätoista vankeusvuotta olivat suuresti muuttaneet hänen kasvojensa luonnetta. Nuorina ne olivat olleet pyöreät, hymyilevät ja tyytyväisen näköiset, niin kuin ainakin onnellisella ihmisellä, jonka ensimmäiset elämän askelet ovat olleet helppoja ja joka pitää tulevaisuutta luonnollisena menneisyyden jatkona. Kaikki oli nyt muuttunut.
Kasvot olivat tulleet pitemmiksi, hymyilevät huulet olivat saaneet varman ja jyrkän piirteen, joka ilmaisee päättäväisyyttä. Kulmakarvojen välissä oli syvä ryppy. Hänen silmissään oli alakuloinen ilme, ja niistä välkähti toisinaan ihmishalveksimisen ja vihan tummia salamoita. Kun hänen kasvonsa eivät niin pitkään aikaan olleet olleet auringonsäteitten vaikutuksen alaisina, olivat ne kalvakat, ikään kuin ylhäisellä tavalla kauniit, mitä kauneutta vielä lisäsi oppineisuuden luoma älykäs varmuus. Vaikka hän olikin jokseenkin pitkä mies, oli hän ainaisilla ponnistuksilla hankkinut itselleen lyhytkasvuisten keskitetyn voiman. Ääni oli rukousten, itkun ja kirousten vaikutuksesta muuttunut, se sointui vuoroin kuin omituinen kello, vuoroin oli siinä tyly ja melkein karkea sävy.
Oleskeltuaan kauan puolihämärässä ja pimeässä hän oli saavuttanut merkillisen kyvyn nähdä esineet pimeässä aivan kuin hyeena ja susi.
Jeune-Amélien omistaja tahtoi kaikin keinoin pidättää palveluksessaan Edmondin ja oli luvannut tälle osan tulevasta voitosta. Edmond oli suostunut ehtoihin. Parturin luota hän kiiruhti kauppaan, josta hän osti itselleen valmiin merimiehenpuvun: siniset housut, raitaisen paidan ja fryygialaisen lakin.
Jeune-Amélien omistaja ei ollut tuntea tätä siroa ja hienoa merimiestä samaksi, jonka aivan hiljattain oli nähnyt puolikuolleena aluksensa kannella.
Ihastuen hänen oivalliseen ulkomuotoonsa hän uudisti palkkatarjouksensa. Mutta Dantès, jolla oli omat tuumansa, ei tahtonut sitoutua pitemmäksi aikaa kuin kolmeksi kuukaudeksi.
Jeune-Amélien väki oli hyvin toimeliasta ja sai totella ankaraa omistajaa, joka ei ollut tottunut heittämään aikaansa hukkaan. Tuskin he olivat olleet viikon päivät Livornossa, kun aluksen pullea ruuma oli täynnä kuviollista musliinia, kiellettyä pumpulia, englantilaista ruutia ja tupakkaa, jotka tullilaitos oli unohtanut leimata. Tämä oli nyt vietävä Livornon vapaasatamasta Korsikaan, josta eräät liikemiehet aikoivat toimittaa lastin Ranskaan.
Lähdettiin matkaan. Jälleen kynti Edmond sinervää merta, lapsuutensa ensimmäistä näköpiiriä, jonka hän niin usein oli vankilassa unelmissaan nähnyt. Oikealle puolelle jäi Gorgona, vasemmalle puolelle Pianosa, ja he lähestyivät Paolin ja Napoleonin synnyinseutua.
Seuraavana aamuna noustessaan tapansa mukaan hyvin varhain kannelle laivuri näki Dantèsin nojautuvan laivan laitaan ja omituinen ilme kasvoillaan katselevan kummallista kalliosaarta, jonka nousevan auringon valo loi rusohohtavaksi. Se oli Monte-Criston saari.
Jeune-Amélie kulki sen ohitse noin neljännespeninkulman päässä ja jatkoi matkaansa Korsikaan.
Dantès ajatteli katsellessaan tuota hänelle niin merkityksellistä saarta, että hänen ei tarvitsisi muuta kuin heittäytyä mereen ja hän olisi puolen tunnin päästä siellä. Mutta mitä hän tekisi siellä ilman työkaluja, joilla voisi kaivaa, ja ilman aseita, joilla voisi itseään puolustaa? Ja mitä sanoisivat siitä merimiehet? Mitä sanoisi laivuri? Hänen täytyi odottaa.
Kaikeksi onneksi Dantès osasi odottaa. Hän oli neljätoista vuotta odottanut vapauttaan. Nyt hän oli vapaa ja saattoi varsin hyvin odottaa kuusi kuukautta tai vuoden tullakseen rikkaaksi.
Seuraavana päivänä he heräsivät Alerian kohdalla. Koko päivän he kuljeksivat rantoja, illalla sytytettiin tulia rannoille. Näiden tulien asemasta voi varmaankin päättää, että saattoi laskea maihin, sillä lyhty nostettiin etumastoon lipun sijaan, ja alus lähestyi rantaa pyssyn kantomatkan päähän.
Dantès oli huomannut, että laivuri varmaankin juhlahetken kunniaksi oli asettanut laivan keulaan kaksi pientä tykkiä, jotka voivat lennättää tuhannen jalan päähän pieniä neljännesnaulan painoisia kuulia.
Mutta tänä iltana varokeinot olivat turhia. Kaikki tapahtui mahdollisimman rauhallisesti ja tasaisesti.