LITMIR.BIZ

Скачать книгу

iskeä ensimmäisen vastustajansa silmään sellaisella voimalla, että sen ympärille tuli heti säännöllinen sininen kehä, ikäänkuin tarkka geometrikko olisi sen harpillaan piirtänyt.

      Toinen astui esiin. Pitou oli tosin kyllä väsynyt edellisestä taistelusta, mutta vastustaja oli myös edellistä heikompi. Ottelu ei siis kehittynyt pitkäaikaiseksi. Iso nyrkki paukahti keskelle nenää, ja sen molemmat sieraimet todistivat kaksijakoisella punavirralla heti iskun pätevyyden.

      Kolmas pääsi katkenneella hampaalla; hän oli siis selviytynyt vähällä. Muut selittivät olevansa tyytyväisiä.

      Joukko väistyi Pitoun tieltä kuin voittajan edestä ainakin, ja hän palasi ehein nahoin kotiinsa, oikeammin sanoen tätinsä kotiin.

      Kun nuo kolme oppilasta seuraavana päivänä ilmestyivät, ensimmäisen silmä sinisenä, toisen nenä mäsänä, kolmannen huuli ajettuneena, pani apotti Fortier tutkinnon toimeen. Mutta koululaisilla on omat hyvät puolensa. Kukaan vioittuneista ei hiiskunut mitään, ja vain sivutietä, eräältä tappelun nähneeltä, joka ei kuulunut laisinkaan kouluun, apotti Fortier seuraavana päivänä sai tietää, että Pitou oli saanut hänen oppilaittensa naamassa aikaan levottomuutta herättävän häiriön.

      Apotti Fortier oli lasten vanhemmille vastuussa oppilaittensa sielusta ja ruumiistakin. Kolme perhettä oli tehnyt valituksen apotti Fortierille. Hyvitys oli siis välttämätön. Pitou sai jälki-istumista kolme päivää, yhden päivän silmästä, yhden nenästä ja yhden hampaasta.

      Nämä kolme pidätyspäivää johdattivat neiti Angéliquen mieleen oivan aatoksen. Hän päätti pidättää Pitoulta päivällisen joka kerta, kun apotti Fortier rankaisisi häntä jälki-istumisella. Tämän täytyi ehdottomasti ajan mittaan vaikuttaa Pitouhun edullisesti, sillä kyllä hän tuumisi tarkkaan, ennenkuin teki sellaista, josta saisi kaksinkertaisen rangaistuksen.

      Mutta Pitou ei koskaan voinut käsittää, miksi häntä sanottiin kantelijaksi, vaikka hän ei ollut hiiskunut sanaakaan, ja miksi hän sai rangaistuksen siitä, että oli antanut selkään niille, jotka olivat halunneet häntä mukiloida. Mutta jos tässä maailmassa ymmärtäisi kaikki, niin kadottaisi elämän hurmaavimman puolen: sen salaperäisyyden ja yllätykset.

      Pitou suoritti kolmantena päivänä jälki-istumisensa ja tyytyi vain aamiaiseen ja illalliseen.

      Väärin on sanoa, että hän tyytyi, sillä Pitou ei ollut laisinkaan tyytyväinen, mutta meidän kielemme on niin köyhä ja akatemia niin ankara, että täytyy tyytyä siihen, mitä meillä on.

      Mutta kun Pitou oli kärsinyt tämän rangaistuksen vähääkään ilmoittamatta, miten häntä oli hätyytetty, nautti hän täyttä kunnioitusta. Tottahan on, että tätä arvonantoa lisäsivät ne mahtavat nyrkiniskut, jotka kaikki olivat nähneet.

      Tästä päivästä alkaen Pitoun elämä oli melkein samanlainen kuin toistenkin oppilaiden. Se vain oli eroa, että toiset oppilaat saivat yhä uusia kirjoitustehtäviä, jotavastoin Pitou ei päässyt viimeksi annettuja viittä kuutta pitemmälle ja sai melkein aina kaksi kertaa enemmän jälki-istumista kuin koulutoverinsa.

      Mutta Pitoun luonteessa oli muuan varteen otettava seikka, joka johtui hänen aikaisemmin saamastansa tai oikeammin saamatta jääneestä kasvatuksestaan ja osaltaan vaikutti näihin lukuisiin jälki-istumisiin: se oli hänen kiintymyksensä eläimiin.

      Kuuluisasta laatikosta, jolle täti Angélique oli antanut pulpetin nimen, tuli tilavuutensa ja Pitoun sen sisään laatimien monien osastojen vuoksi jonkinmoinen Noakin arkki, missä oli parittain kaikenlaisia matelevia, hyppiviä ja lentäviä olentoja. Siellä oli sisiliskoja, käärmeitä, jättiläismuurahaisia, kuoriaisia ja sammakoita, jotka kävivät Pitoulle sitäkin rakkaammiksi, kun hän niiden tähden sai kärsiä kaikenlaisia kovia rangaistuksia.

      Viikon varrella ulkona kävellessään Pitou kokoili eläimiä tähän tarhaansa. Hän oli tahtonut saada salamantereita, jotka ovat hyvin yleisiä Villers-Cotteretsissa ja kuuluivat Frans I: n vaakunaan, ja Frans I olikin antanut koristaa niiden kuvilla kaikki liedet rakennuksissaan. Hän onnistui saamaan sellaisen kiinni. Mutta muuan seikka antoi hänelle paljon tuumimisen aihetta, ja hän päättikin siirtää sen käsittämättömien seikkojen joukkoon: hän oli nimittäin aina havainnut nämä eläimet vedessä uiskentelevina, vaikka runoilijat väittävät niiden asuvan tulessa. Kun Pitou teki aina kaikesta johtopäätöksensä, alkoi hän tämän seikan vuoksi halveksia runoilijoita.

      Saatuansa varastoon kaksi salamanteria hän alkoi etsiä kameleontteja.

      Mutta tällä kertaa hän etsi turhaan, pääsemättä mihinkään tulokseen.

      Tämän tuloksettoman nuuskimisensa perustuksella Pitou päätti, että kameleontteja ei ollutkaan tai että ne elivät toisessa ilmanalassa.

      Päästyään tähän ajatukseen ei Pitou enää haeskellut kameleontteja.

      Loput kaksi kolmannesta kaikista jälki-istumisistaan sai Pitou kirottujen kieli- ja lausevirheitten tähden, joita rehoitti hänen kirjoituksissaan yhtä tiheässä kuin rikkaruohoja pellossa.

      Torstai- ja sunnuntaipäivät olivat lupapäiviä; ne Pitou käytti lintujen pyydystämiseen ja salametsästykseen. Mutta kun Pitou yhä kasvoi, kun hän oli viisi jalkaa ja neljä tuumaa pitkä, vaikka vasta viidentoista vanha, tapahtui muuan seikka, joka hiukan käänsi hänen huomiotansa tavallisista puuhista.

      Matkallaan Susilehtoon hän meni Pisseleun kylän kautta, mikä on ehkä antanut nimen kauniille Anne d'Heillylle, Frans I: n rakastajattarelle.

      Tässä kylässä oli isäntä Billotin vuokratila, ja tämän talon kynnyksellä seisoi sattumalta melkein aina kun Pitou meni tai palasi sen ohitse kaunis seitsemäntoista tai kahdeksantoista ikäinen, virkeä, pirteä ja iloinen tyttö, jota tavallisesti puhuteltiin ristimänimensä mukaan Catherineksi tai isänsä nimen mukaan Billoteksi.

      Pitou alkoi tervehtiä Catherinea, sitten hän vähitellen kävi rohkeammaksi ja hymyili tervehtiessään; viimein hän eräänä päivänä tervehdittyään ja hymyiltyään seisahtui ja rohkeni punastuen virkkaa tämän lauseen, jota hän itse piti perin uskallettuna:

      "Hyvää päivää, neiti Catherine."

      Catherine oli hyvä tyttö. Hän tervehti Pitouta kuin vanhaa tuttavaa. Vanha tuttava hän olikin, sillä kahden vuoden aikana hän oli nähnyt pojan kulkevan talon ohitse ainakin kerran viikossa. Catherine huomasi Pitoun, mutta Pitou ei ollut huomannut Catherinea, sillä mennessään siitä ohitse Pitou oli neljäntoista ikäinen, Catherine taas kuudentoista. Olemme saaneet nähdä, miten kävi, kun Pitou vuorostaan ehti kuudentoista vanhaksi.

      Vähitellen Catherine alkoi huomata Pitoun lahjat, sillä Pitou lahjoitti hänelle kauneimmat linnut ja lihavimmat jänikset. Seurauksena tästä oli, että Catherine kiitteli Pitouta, ja Pitoulle tämä oli hyvin mieluista, hän kun hyvin harvoin sai kiitosta osakseen. Pitou joutui lumouksen valtaan, eikä enää niinkuin ennen mennytkään suoraa päätä metsästyspaikoilleen kokoamaan pyökinsilmuja tai virittämään ansojaan, vaan jäi puolimatkaan ja kulutti aikaansa kiertelemällä ukko Billotin taloa, odotellen näkevänsä Catherinen.

      Seurauksena tästä oli, että jäniksennahkoja ei enää voitukaan myydä yhtä paljon kuin ennen, ja linnut loppuivat melkein tyyten.

      Täti Angélique vaikeroi. Pitou vastasi, että jänikset olivat tulleet oveliksi ja että linnut huomatessaan ansat joivatkin lehdiltä tai puunkoloista.

      Surressaan jänisten viisastumista ja lintujen varovaisuutta, minkä kaiken hän uskoi johtuvan filosofian kehityksestä, täti Angélique iloitsi kuitenkin eräästä seikasta, siitä, että hänen veljenpoikansa voisi saada apurahan, pääsisi pappisseminaariin, olisi siellä kolme vuotta ja lähtisi liperit kaulassa. Neiti Angéliquen korkein unelma oli päästä papin taloudenhoitajaksi.

      Täytyihän tämän kaiken tapahtua, ja kun Ange Pitou kerran olisi päässyt papiksi, niin täytyihän hänen ottaa tätinsä taloudenhoitajakseen, varsinkin kun tämä täti oli tehnyt niin kovin paljon hänen hyväkseen.

      Vanhanpiian kultaisia

Скачать книгу