LITMIR.BIZ

Скачать книгу

yleensä."

      "En tiedä. En ole koskaan tehnyt työtä."

      Nuori tyttö heläytti nyt naurun, mutta ukko Billot otti asian tällä kertaa vakavalta kannalta.

      "Senkin heittiöt, nuo papit", sanoi hän puiden nyrkkiä kaupunkiin päin. "Tuolla tavalla he kasvattavat nuorisosta laiskureita ja tyhjäntoimittajia. Kysynpä, millä tavalla tuollainen mies voi hyödyttää veljiään?"

      "Ei paljoakaan", myönsi Pitou, "kyllähän sen tiedän. Kaikeksi onneksi ei minulla olekaan veljiä."

      "Veljillä minä tarkoitan kaikkia ihmisiä yleensä", selitti Billot.

      "Ajatteletko ehkä, että kaikki ihmiset eivät ole keskenään veljiä?"

      "Oh, ovathan ne; sehän on evankeliumissakin."

      "Ja yhdenvertaisia", jatkoi maanviljelijä.

      "Se on toinen asia", väitti Pitou. "Jos minä olisin ollut apotti Fortierin vertainen, ei hän niin usein olisi antanut minun maistaa patukkaa ja vitsaa. Ja jos täti ja minä olisimme olleet yhdenvertaisia, niin hän ei olisi häätänyt minua."

      "Minä sanon, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia", vakuutti maanviljelijä, "ja me todistamme sen kohta tyranneille."

      "Tyrannis!" tokaisi Pitou taidonnäytteekseen.

      "Ja todistuksena siitä on se, että minä otan sinut luokseni", jatkoi Billot.

      "Te otatte minut luoksenne, rakas herra Billot! Vai lasketteko leikkiä, puhuessanne tuolla tavalla?"

      "En. Kuulehan; mitä tarvitset elääksesi?"

      "Hitto, noin kolme naulaa leipää päivässä."

      "Ja leivän ohella?"

      "Hiukan voita ja juustoa."

      "No, huomaanpa kyllä, ettei sinua ole työlästä elättää. No siis, minä pidän sinut ruuassa."

      "Herra Pitou", sanoi Catherine, "eikö teillä ole mitään muuta isältäni pyydettävänä?"

      "Minullako, neiti? Ei suinkaan."

      "Ja miksi siis tulitte tänne?"

      "Siksi, että te tulitte."

      "Sepä oli kohteliaasti sanottu", lausui Catherine. "Mutta minä en anna tälle kohteliaisuudelle sen suurempaa arvoa kuin se ansaitsee. Olettehan, herra Pitou, tullut isäni luokse kuullaksenne uutisia suosijastanne."

      "Sehän on totta", sanoi Pitou. "Kummallista, kun sen unohdin."

      "Sinä aioit siis puhua kunnon tohtori Gilbertistä?" sanoi maanviljelijä, ja hänen äänensä sointu ilmaisi, kuinka syvä kunnioitus hänellä oli tilansa omistajaa kohtaan.

      "Juuri niin", sanoi Pitou. "Mutta nyt minun ei tarvitsekaan sitä tehdä; koska herra Billot ottaa minut luokseen, voin rauhassa odottaa hänen paluutansa Ameriikasta."

      "Siinä tapauksessa, ystäväiseni, ei sinun tarvitsekaan kauan odottaa, sillä hän on palannut."

      "Oho!" sanoi Pitou. "Ja milloin?"

      "En tiedä tarkoin. Sen vain tiedän, että hän oli Havressa viikko sitten. Kätköissäni on muuan käärö, jonka hän lähetti minulle maahan tultuaan; se tuotiin minulle Villers-Cotteretsissa tänä aamuna ja on todistuksena siitä, että hän on Ranskassa."

      "Ja kuka sanoi teille, että hän sen lähetti?"

      "Perhana, koska sen sisällä oli kirje."

      "Suokaahan anteeksi, isä", huomautti Catherine nauraen, "mutta minä luulin teitä lukutaidottomaksi. Sanon sen siksi, isä, että kerskailitte taitamattomuudellanne."

      "Niin kerskailenkin! Minä tahdon ihmisten sanovan: Isäntä Billot ei ole kellekään mitään velkaa, ei edes koulumestarille; hän on luonut tulevaisuutensa itse, isäntä Billot! Minä tahdon, että minusta sanotaan siten. En minä siis itse lukenutkaan kirjettä, vaan santarmien majoitusmestari, jonka satuin tapaamaan."

      "Ja mitä kirjeessä oli, isä? Hän on yhä vielä tyytyväinen teihin, eikö olekin?"

      "Päätä itse."

      Ja maanviljelijä otti nahkaisesta lompakostaan kirjeen, jonka ojensi tyttärelleen.

      Catherine luki:

      'Rakas herra Billot!

      Palaan Ameriikasta, missä kohtasin rikkaamman, suuremman ja onnellisemman kansan. Se johtuu siitä, että he ovat vapaita, mitä me emme ole. Mutta mekin kuljemme uutta aikakautta kohti, ja jokaisen velvollisuus on jouduttaa päivää, jolloin valo paistaa kirkkaana. Tunnen periaatteenne, rakas herra Billot, tunnen vaikutusvaltanne työtovereihinne, maamiehiin ja kunnon työmiehiin sekä maalaisiin, joita vallitsette, ette niinkuin kuningas, vaan niinkuin isä. Istuttakaa heihin uhrautumisen ja veljeyden periaatteet, joita itse kannatte. Filosofia on yleismaailmallinen, kaikkien ihmisten tulee lukea oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan sen soihdun valossa. Lähetän teille pienen kirjan, missä kaikki nämä velvollisuudet ja oikeudet ovat mainitut. Kirja on minun kirjoittamani, vaikka sen kannella ei olekaan minun nimeäni. Levittäkää näitä yleisen yhdenvertaisuuden periaatteita, luettakaa kirjaa, ääneen pitkinä talvi-iltoina. Lukeminen on sielun käyntiä laitumella, niinkuin leipä on ruumiin ravintoa.

      Jonakin lähipäivänä tulen teitä tapaamaan ja neuvon teille uuden maanviljelystavan, jota paljon käytetään Ameriikassa. Se koskee vuositulojen jakamista vuokraajan ja omistajan välillä. Minun mielestäni se on enemmän kuin nykyinen alkuperäisen yhteiskunnan ja Jumalan lakien mukaista. Veljellinen tervehdys.

Honoré Gilbert, Filadelfian kansalainen.'

      "Ohoo", sanoi Pitou, "siinäpä kirje, joka on oivallisesti laadittu."

      "Eikö olekin?" lausui Billot.

      "On kyllä, rakas isä", myönsi Catherine, "mutta minä en usko santarmien luutnantin olevan samaa mieltä teidän kanssanne."

      "Kuinka niin?"

      "Minusta tuntuu, että tämä kirje voi syöstä vaaraan sekä tohtori Gilbertin että teidät."

      "Joutavia", sanoi Billot, "sinä pelkäät aina. Ei se estä, että tässä on kirja, ja sinun toimesi on keksitty, Pitou. Tänä iltana saat lukea sitä ääneen."

      "Ja mitä teen päivällä?"

      "Päivällä paimennat lampaita ja lehmiä. Tässä on kirjasi." Ja tilanomistaja veti taskustaan tuollaisen pienen punakantisen kirjan, jommoisia siihen aikaan julkaistiin suuret määrät, joko esivallan tieten tai tietämättä.

      Jälkimäisessä tapauksessa oli kirjoittaja vaarassa joutua kaleerivangiksi.

      "Luehan kirjan nimi, Pitou, jotta saan puhua nimestä siihen asti, kunnes voin puhua sen sisällöstä. Loput luet minulle myöhemmin."

      Pitou luki kirjan ensimmäiseltä lehdeltä seuraavat sanat, jotka käytön kautta ovat tulleet epämääräisiksi ja vähäpätöisiksi, mutta siihen aikaan herättivät tavatonta vastakaikua jokaisen sydämessä: Ihmisen riippumattomuudesta ja kansakuntien vapaudesta.

      "Mitä sinä tästä sanot, Pitou?" kysyi tilanomistaja.

      "Minä sanon, herra Billot, että riippumattomuus ja vapaus ovat minun mielestäni sama asia. Herra Fortier ajaisi suosijani luokalta pois, kun hän käyttää tällaista liikasanaisuutta."

      "Liikasanaisuutta tai ei, se on oikein miehen kirjoittama kirja", sanoi maanviljelijä.

      "Olkoon kuinka tahansa", intti Catherine naisen ihmeellisellä vaistolla, "mutta piilottakaa se, isä, rukoilen sitä! Se voi tuottaa teille ikävyyksiä. Minä vapisen jo nähdessänikin sen."

      "Ja mistä syystä se minua vahingoittaisi, minua, koska se ei ole vahingoittanut sen kirjoittajaa?"

      "Mistä sen tiedätte, isä? Tämä kirje on kirjoitettu viikko sitten, eikä käärö ole voinut tarvita viikkoa tullakseen Havresta tänne. Minäkin sain tänä aamuna kirjeen."

      "Ja keltä?"

      "Sebastien

Скачать книгу