LITMIR.BIZ

Скачать книгу

ostan neljällä soulla, niin sillä valmistan pari tusinaa."

      "Ja montako jänistä voi saada noilla parilla tusinalla?"

      "Kuinka kulloinkin sattuu luonnistamaan, neljä, viisi, kuusi ehkä, ja ansoja voi käyttää useamman kerran, ellei vartija satu niitä löytämään."

      "Tuossa on sinulle neljä souta", sanoi täti Angélique, "mene ostamaan messinkilankaa Dambrunilta, ja huomenna saat lähteä jäniksiä pyydystämään."

      "Minä menen virittämään ne huomenna", sanoi Pitou, "mutta vasta ylihuomenna aamulla saan tietää, onko niihin mennyt jäniksiä."

      "Hyvä on, mene kauppaan."

      Messinkilanka oli kaupungissa huokeampaa kuin maaseudulla; tämä johtui siitä, että Haramontin kauppiaat ostivat varastonsa Villers-Cotteretsista. Pitou sai siis kaksi tusinaa silmukoita kolmella soulla. Yhden soun hän toi takaisin tädilleen.

      Tämä veljenpojan rehellisyys melkein liikutti vanhanpiian mieltä. Hän aikoi jo lahjoittaa pojalle tämän yhden soun, jota ei ollut käytetty. Pitoun onnettomuudeksi se oli vasaralla takoen levennetty, niin että se hämärissä voi käydä kahdesta sousta. Neiti Angéliquen mielestä ei sopinut heittää pois rahaa, joka voisi tuottaa sata prosenttia, ja hän pisti sen taskuunsa. Pitou oli huomannut liikkeen, mutta ei sitä selvitellyt. Hänen mieleensä ei koskaan juolahtanutkaan, että täti voisi antaa hänelle rahaa. Hän alkoi valmistaa ansojaan.

      Seuraavana päivänä hän pyysi neiti Angéliquelta säkin.

      "Mitä sillä teet?" kysyi vanhapiika.

      "Minä tarvitsen", sanoi Pitou salaperäisesti.

      Neiti Angélique antoi pyydetyn säkin, pisti sen pohjalle leipää ja juustoa aamiaiseksi ja päivälliseksi, ja Pitou läksi kiireen vilkkaa metsään.

      Täti Angélique alkoi kyniä kahtatoista punarintaa, aikoen niistä valmistaa itselleen aamiaisen ja päivällisen. Hän vei kaksi rastasta apotti Fortierille ja neljä "Kultaisen pallon" ravintolan isännälle, joka maksoi hänelle niistä kolme souta kappaleelta, lupasipa vielä maksaa saman hinnan kaikista vastedes tuotavistakin.

      Täti Angélique palasi säteilevänä kotiaan. Taivaan siunaus oli tullut hänen taloonsa Pitoun mukana.

      "Toden totta", sanoi hän syödessään punarintoja, jotka olivat lihavia ja maukkaita, "hyvä työ saa aina palkinnon."

      Illalla Ange palasi. Hänen säkkinsä oli kovin pullollaan. Tällä kertaa ei täti Angélique odotellut oven takana, vaan kynnyksellä. Tervetuliaisiksi poika ei saanut lyöntejä, vaan irvistyksen, joka näytti melkein hymyilyltä.

      "Tässä minä olen!" sanoi Pitou astuessaan huoneeseen varmasti, niinkuin ainakin hyvän päivätyön tehnyt.

      "Sinä ja säkkisi", sanoi täti Angélique.

      "Minä ja säkkini", vahvisti Pitou.

      "Ja mitä säkissäsi on?" kysyi täti Angélique uteliaana ojentaen kätensä.

      "Täällä on silmuja" [Niille lukijoillemme, jotka eivät tunne metsästäjien kieltä yhtä hyvin kuin me, ilmoitamme, että näillä tarkoitettiin pyökin hedelmiä. Niistä tehdään jokseenkin hyvää öljyä; köyhille ne ovat kahtena vuoden kuukautena kuin taivaasta pudonnutta mannaa. – Tekijä.], vastasi Pitou.

      "Silmujako?"

      "Niin juuri. Ymmärrättehän, että jos ukko Lajeunesse, metsänvartija, olisi nähnyt minun kuljeksivan hänen alueillaan ilman säkkiä, olisi hän heti kysynyt: 'Mitä sinä, pikku maankiertäjä, täällä teet?' Ja varmasti hän olisi epäillyt jotakin. Mutta jos hän kysyy minulta silloin, kun minulla on säkkini, niin vastaan: 'Olen tullut silmuja keräämään, vai onko niiden kokoaminen kiellettyä?' – 'Ei ole.' – 'No niin, ellei se ole kiellettyä, ei teillä ole mitään sanottavaa.' Jos ukko Lajeunesse sanoisi jotakin, niin hän olisi väärässä."

      "Sen sijaan, että olisit virittänyt ansat, oletkin siis keräillyt silmuja, laiskuri!" huudahti täti Angélique, joka veljenpoikansa varokeinojen takia luuli menettävänsä jänikset.

      "En suinkaan, minä viritin ansat kootessani silmuja, joten hän ei mitään tiennyt minun hommistani."

      "Eikö hän sanonut mitään?"

      "Kyllä hän sanoi: 'Vie terveisiä tädillesi.' Eikö ukko Lajeunesse ole kunnon mies?"

      "Mutta jänikset?" kysyi täti Angélique, joka ei voinut luopua aikaisemmasta ajatuksestaan.

      "Jäniksetkö? Keskiyöllä nousee kuu, ja minä menen kello yhden aikaan katsomaan, ovatko ne menneet ansaan."

      "Minne menet?"

      "Metsään."

      "Mitä, menetkö sinä kello yhden aikaan yöllä metsään?"

      "Menen."

      "Etkä pelkää?"

      "Mitä minä pelkäisin?"

      Täti Angélique ihastui Pitoun rohkeuteen, niinkuin oli ihmetellyt hänen älykkyyttäänkin.

      Pitou oli täydellinen luonnonlapsi eikä siis tiennyt mitään siitä teennäisestä pelosta, joka vaivaa kaupunkilaislapsia.

      Keskiyöllä hän lähti ja hiipi pitkin hautuumaan aitoviertä taaksensa katsomatta. Viattomana lapsena hän ei ollut edes rohkeimmissa ajatuksissaan loukannut Jumalaa eikä ihmisiä; hän ei siis pelännyt kuolleita eikä eläviä.

      Hän pelkäsi vain yhtä olentoa. Tämä oli ukko Lajeunesse. Senvuoksi hän tekikin kierroksen, jotta ei kulkisi hänen asuntonsa ohitse. Kun ovet ja ikkunaluukut olivat suljetut ja kaikki valot sammutetut, tahtoi Pitou päästä selville siitä, oliko vartija kotona vai metsässä, ja alkoi haukkua niin erehdyttävällä tavalla, että ukko Lajeunessen mäyräkoira Ronflot päästi kovan rähäkän ja tuli nuuskimaan portin alitse.

      Nyt Pitou oli turvallinen. Jos Ronflot kerran oli kotona, niin oli ukko Lajeunessekin. Ronflot ja Lajeunesse olivat erottamattomia, ja jos näki toisen, niin voi olla varma siitä, että vähän ajan päästä näki toisenkin.

      Pitou läksi siis rauhallisena metsään. Ansat olivat toimineet hyvin: kaksi jänistä oli mennyt niihin ja kuristunut.

      Pitou pisti jänikset liian väljän takkinsa taskuihin, joka vuoden päästä oli hänelle vallan liian pieni, ja palasi tätinsä luo.

      Vanhapiika oli mennyt levolle, mutta ahneus piti häntä valveilla. Hän oli laskenut, paljonko hän voisi ansaita neljällä jäniksennahalla viikossa, ja tämä laskeminen oli innostuttanut häntä niin, ettei hän voinut nukkua. Hän kysyikin senvuoksi hermostuneesti vapisten, mitä poika toi mukanaan.

      "Parin. Täti Angélique, ei ole minun vikani, etten ole voinut tuoda enempää. Mutta ukko Lajeunessen jänikset näyttävät olevan viekkaita."

      Täti Angéliquen toiveet olivat täyttyneet, jopa runsaastikin. Ilosta vapisten hän otti molemmat jänikset, tarkasti niiden ehjää nahkaa ja sulki ne ruokakaappiin: sellaisia herkkuja ei siellä ollut koskaan ollut, ennenkuin Pitou alkoi sinne niitä hankkia.

      Sitten hän jokseenkin hellällä äänellä kehoitti Pitouta menemään levolle, minkä väsynyt poika tekikin pyytämättä edes illallista, ja tämä seikka taas kartutti täti Angéliquen suosiollisuutta.

      Kahta päivää myöhemmin Pitou yritti uudelleen ja paremmalla onnella.

      Hän sai kolme jänistä.

      Kaksi joutui niistä "Kultaisen pallon" ravintolaan ja kolmas pappilaan. Täti Angélique piti hyvää huolta apotti Fortierista, joka taas vuorostaan suositteli häntä hartaille seurakuntalaisilleen.

      Tähän tapaan jatkuivat olot kolme neljä kuukautta. Täti Angélique oli ihastuksissaan, ja Pitoun mielestä oli elämä siedettävää. Tosin puuttui äidinrakkautta, mutta muuten oli hänen elämänsä Villers-Cotteretsissa samanlaista kuin Haramontissa. Mutta muuan odottamaton seikka, jonka kuitenkin olisi pitänyt olla odotettavissa, lopetti nämä tulot ja esti poikaa käymästä metsällä.

      Tohtori

Скачать книгу