LITMIR.BIZ

Скачать книгу

lapsensa yksinään maailmaan, silloin hän alkoi epäillä ja rupesi etsimään tukea vastaiselle orvolle. Hän muisti silloin, että kymmenen vuotta aikaisemmin oli muuan nuori mies keskellä yötä kolkuttanut hänen ovelleen sylissään vastasyntynyt lapsi, jonka hoitamista varten hän jätti jokseenkin suuren rahamäärän, ja toinen vieläkin suurempi oli uskottu Villers-Cotteretsissa asuvan asianajajan huostaan. Tästä salaperäisestä nuoresta miehestä hän ei alussa tiennyt mitään nimitä kuin että hänen nimensä oli Gilbert. Mutta kolme vuotta sitten hän näki tämän saman miehen uudelleen ilmestyvän. Silloin hän oli noin kahdenkymmenenseitsemän vuoden vanha mies, jonka käytös oli jäykkä, sanat tarkoin punnitut ja esiintyminen alussa hiukan kylmäkiskoista. Mutta tämä päällimmäinen jääkuori katosi, kun hän näki lapsensa, sai nähdä hänet kauniina, terveenä ja hymyilevänä, kasvatettuna hänen tahtonsa mukaan luonnon keskellä. Silloin hän puristi kunnon naisen kättä ja sanoi hänelle vain:

      "Hädän tullen turvautukaa minuun."

      Sitten hän oli ottanut poikansa, tiedustellut tietä Ermenonvilleen, poikansa seurassa käynyt Rousseaun haudalla ja palannut sitten Villers-Cotteretsiin. Kun hän siellä varmaankin mieltyi seudun raikkaaseen ilmaan ja kuuli asianajajan kautta hyvää apotti Fortierin koulusta, jätti hän pikku Gilbertin tämän kunnon miehen huostaan, jonka filosofoivaan luonteeseen hän heti oli mieltynyt, sillä tähän aikaan oli filosofoiminen niin voimaperäistä, että se oli päässyt tunkeutumaan kirkonmiestenkin piiriin.

      Senjälkeen hän läksi Pariisiin jättäen osoitteensa apotti Fortierille.

      Pitoun äiti tiesi kaikki nämä seikat. Kuoleman hetkellä hän muisti nämä sanat: "Hädän tullen turvautukaa minuun" Heti hänen ajatuksensa kirkastuivat. Ehkä sallimus oli tämän kaiken näin järjestänyt, jotta pikku Pitou löytäisi enemmän kuin mitä hän kadotti. Hän kutsutti luoksensa papin, koska hän ei itse osannut kirjoittaa. Pappi kirjoitti, ja samana päivänä kirje vietiin apotti Fortierille, joka liitti siihen osoitteen ja joudutti sen postiin.

      Se tapahtuikin viime hetkessä, sillä kaksi päivää sen jälkeen Pitoun äiti kuoli.

      Pitou oli vielä liian nuori käsittääkseen tappionsa koko laajuuden. Hän itki, ymmärtämättä ikuista eroa, nähdessään äitinsä kylmänä, kelmeänä ja murtuneena. Vaistomaisesti hän käsitti, että kodin hyvä henki oli lentänyt pois, että äidin poistuttua koti kävi autioksi ja vieraaksi. Hän ei käsittänyt, millaiseksi hänen tulevaisuutensa muodostuisi; ei hän edes käsittänyt, mitä hänen seuraavana päivänä oli tehtävä. Kun hän oli saattanut äitinsä hautaan, kun multa oli luotu arkulle, kun kumpu oli pyöristetty, istui hän haudan partaalle, ja vaikka häntä kuinkakin kehoitettiin poistumaan hautuumaalta, vastasi hän kaikkeen pudistamalla päätänsä ja sanoen, ettei hän koskaan ollut jättänyt äitiään, Madeleinea, ja että hän siis tahtoi jäädä sinne, missä tämä oli.

      Hän vietti koko sen päivän ja seuraavan yön haudan ääressä.

      Täältä hänet kunnon tohtori, – olemmeko sanoneet, että Pitoun vastainen suosija oli lääkäri? – täältä kunnon tohtori hänet löysi, kun hän käsittäen, mihin kaikkeen tehty lupaus hänet velvoitti, saapui pari vuorokautta kirjeen lähettämisen jälkeen.

      Ange oli ollut hyvin pieni, kun hän ensi kertaa näki tohtorin. Mutta jättäväthän kaikenmoiset seikat nuoreen mieleen usein ikuisesti säilyviä vaikutelmia, olihan tuon salaperäisen nuoren miehen käynti jättänyt jotakin hänen kotiinsa. Olihan hän jättänyt sinne tuon pienen lapsen ja sen ohella vaurautta. Joka kerta kun Ange kuuli äitinsä mainitsevan Gilbertin nimen, lausui hän sen melkein ihaillen. Kun Gilbert oli uudelleen ilmestynyt taloon, vakiintuneena miehenä ja käyttäen tohtorin arvonimeä, – kun hän entisten hyvien töittensä lisäksi vielä lupasi auttaa tulevaisuudessakin, arveli Pitou, nähdessään äitinsä kiitollisuuden, että hänenkin oli oltava kiitollinen, ja äitiään matkien hän oli sopertanut olevansa ikuisesti kiitollinen ja säilyttävänsä muiston tohtorista. Tämän tähden hän heti, kun huomasi tohtorin hautuumaan portin takaa ja näki hänen lähestyvän ruohottuneiden hautojen ja kaatuneitten ristien lomitse, tunsi miehen, nousi ja meni tohtoria vastaan; sillä hän ymmärsi, ettei hän voinut vastata kielteisesti miehelle, joka sillä tavalla saapui hänen luokseen äidin kehoituksesta. Hän ei siis vastustellut, kääntyi vain katsomaan taakseen ja itki, kun Gilbert talutti hänet pois hautuumaalta. Komeat rattaat odottivat portilla. Hän nosti pojan vaunuihin, jätti Pitoun asunnon onnettomuuden herättämän kunnioituksen turviin ja vei pojan kaupunkiin. Täällä hän meni silloiseen komeimpaan hotelliin, jonka nimi oli Dauphin. Heti sinne tultuaan hän lähetti sanan räätälille, joka edeltäpäin annettujen määräysten mukaan toi valmiita vaatteita mukanaan. Varovaisuuden vuoksi hän valikoi pari kolme tuumaa liian pitkät pukineet, syystäkin kyllä, sillä sankarillamme oli suuri taipumus kasvamiseen, eikä nämä vaatteet sittenkään tainneet sopia pitkäaikaisiksi. Hän läksi sen jälkeen pojan kanssa astelemaan sitä kaupunginosaa kohden, jonka nimi on Pleux.

      Mitä lähemmäksi tultiin tätä kaupunginosaa, sitä hitaammin Pitou asteli, sillä hän huomasi joutuvansa tätinsä Angéliquen luo. Vaikka hän olikin vain muutaman kerran nähnyt kumminsa – sillä täti Angélique oli antanut Pitoulle hänen runollisen ristimänimensä, – niin hänellä oli kuitenkin tästä naisesta hyvin ikävät muistot.

      Täti Angélique ei pienimmässäkään määrässä voinut miellyttää Pitoun kaltaista lasta, joka oli aina tottunut nauttimaan äitinsä hellää hoivaa. Täti Angélique oli tähän aikaan viidenkymmenenviiden ja tai – kahdeksan ikäinen vanhapiika. Hän oli surkastunut noudattamalla tarkoin uskonnollisia sääntöjä, ja väärin käsitetty hartaus oli hänessä kuihduttanut kaikki hellät säälin ja ihmisyyden tunteet, kehittäen niiden sijaan ahneutta, joka vain karttui jokapäiväisessä seurustelussa tekopyhien akkojen kanssa. Hän ei suorastaan elänyt almuilla, vaan myymällä pellavalankoja, joita hän kehräsi rukillaan ja vuokraamalla kirkossa tuoleja, minkä oikeuden hän oli saanut kirkkoherralta. Tämän lisäksi hän tuon tuostakin sai hurskailta ihmisiltä, jotka uskoivat hänen teennäiseen uskonnollisuuteensa, lantteja, jotka hän vaihtoi hopearahaksi ja hopearahat viimein kultarahoiksi. Nämä kultarahat katosivat, eikä kukaan tiennyt niiden olemassaolostakaan eikä aavistanut minne ne hävisivät; raha rahalta ne piiloutuivat sen lepotuolin pielukseen, jolla hän työssään istui, ja täällä hapuillessaan kultarahat löysivät joukon tovereitaan, jotka samalla tavalla kuin nekin olivat yksitellen joutuneet pois liikkeestä ja odottivat vain hetkeä, jolloin vanhanpiian kuolema ne saattaisi perijän käsiin.

      Tämän kunnianarvoisan sukulaisen asuntoa kohden siis tohtori Gilbert asteli taluttaen pitkää Pitouta.

      Sanoimme pitkää Pitouta, sillä ensimmäisen syntymävuotensa jälkeen oli Pitou aina ollut ikäisekseen liian pitkä.

      Neiti Rose-Angélique Pitou oli sinä hetkenä, jona ovi aukeni tohtorin ja vanhanpiian veljenpojan astuessa sisään, hyvällä tuulella. Samalla kertaa kun Haramontin kirkossa vietettiin sielumessua hänen kälynsä kuoleman johdosta, oli Villers-Cotteretsin kirkossa häät ja ristiäiset, jotenka tuolien vuokrasta oli yhtenä ainoana päivänä kerääntynyt kuusi livreä. Neiti Angélique oli sitten vaihtanut rovot écuiksi, liittänyt ne kolmeen aikaisemmin vaihdettuun samanlaiseen rahaan ja saanut siten vaihdetuksi louisdorin. Tämä kultaraha läksi juuri toisten rahojen luo, ja päivä, jona tällainen yhtyminen tapahtui, oli tietystikin neiti Angéliquelle juhla.

      Hän oli vastikään päättänyt tämän toimituksen, avannut sen ajaksi teljetyn oven ja kerran vielä kiertänyt tuolinsa nähdäkseen ilmaisiko mikään sinne kätkettyä aarretta, kun tohtori ja Pitou astuivat sisään.

      Tällainen kohtaaminen olisi voinut olla liikuttava, mutta siksi tarkan huomioidentekijän kuin tohtori Gilbertin mielestä se oli naurettava. Kun vanhapiika huomasi veljenpoikansa, lausui hän muutaman sanan äsken kuolleesta rakkaasta kälystään ja oli pyyhkivinään kyyneleen silmistään. Tohtori tahtoi tutkia vanhanpiian sydäntä, ennenkuin teki mitään päätöksiä hänen suhteensa, ja senvuoksi hän puhui tätien velvollisuuksista veljensä poikia kohtaan. Mutta mitä kauemmin tohtori puhui ja mitä pitemmälti kauniita sanoja valui hänen

Скачать книгу