Bastiljin valloitus - Dumas Alexandre

Скачать книгу

muuttui kullaksi ja siirtyi kupista tuoliin.

      III

      ANGE PITOU TÄTINSÄ LUONA

      Olemme nähneet, kuinka vastenmielisesti Ange Pitou jäi pitemmäksi aikaa tätinsä Angéliquen huomaan. Poika-parka, jolla oli yhtä suuri, ellei suurempikin vaisto kuin metsästämillään eläimillä, oli heti aavistanut, mitä oli tulossa. Pettymyksiä hän ei pelännyt, sillä olemmehan nähneet, ettei hänellä ollut liian valoisia kuvitteluja, mutta hän tiesi saavansa kokea suruja, vaivoja ja inhoa.

      Tohtori Gilbertin lähdettyä ei kertaakaan ollut puhetta Pitoun panemisesta ammattia oppimaan, ja täytyy tunnustaa, ettei poika tämän tähden suinkaan tuntenut vastenmielisyyttä tätiä kohtaan. Kunnon notaari oli kyllä maininnut kerran tästä nimenomaisesta sopimuksesta, mutta neiti Angélique oli vastannut, että hänen veljenpoikansa oli vielä liian nuori, hänen terveytensä niin heikko, että ammattityössä se voisi kokonaan pilaantua. Tämän kuullessaan notaari ihaili neiti Angéliquen hyvää sydäntä ja siirsi ammattiopettamisen seuraavaan vuoteen. Eihän vielä ollut kiirettä, poika oli vasta täyttänyt kaksitoista vuotta.

      Sillä aikaa kun täti Angélique tuumi ja mietti, millä keinoin hän eniten voisi hyötyä veljenpojastaan, alkoi Pitou ottaa selkoa lähiseudun metsästä, viettääkseen Villers-Cotteretsissa samanlaatuista elämää kuin Haramontissa.

      Koko päivän tarkasteltuaan seutua hän tuli huomaamaan, että parhaimmat lammikot olivat Dampleuxin tien, Compiègnen tien ja Vivièresin tien varrella ja että linturikkain seutu oli Susilehto.

      Suoritettuaan tämän tarkastuksen Pitou ryhtyi tarpeellisiin toimenpiteisiin.

      Helpoimmin ja tarvitsematta käyttää mitään rahasummia saattoi hankkia liimaa ja liimapuikkoja. Kun survoi rautatammen kuoria ja sen sitten huuhtoi vedellä, sai oivallista liimaa, ja liimatikkuja kasvoi tuhansittain koivuissa. Kellekään mitään kertomatta Pitou hankki itselleen tuhatkunnan keppiä ja kulhollisen parhainta liimaa, ja eräänä päivänä otettuaan leipurilta tätinsä laskuun neljä naulaa leipää hän läksi aamun koittaessa ja palasi vasta yön tultua.

      Pitou ei ollut tehnyt tällaista päätöstä edeltäpäin laskematta, mihin se johtaisi. Hän oli arvannut myrskyn nousevan. Vaikka hänellä ei ollutkaan Sokrateen viisautta, tunsi hän Angélique-tätinsä luonnonlaadun yhtä hyvin kuin Alkibiadeen opettaja Xantippansa sisun.

      Pitoun otaksumiset olivat oikeita, mutta hän alkoi vastustaa myrskyä tarjoamalla vanhallepiialle päivän metsästyksen tuloksen. Mutta hän ei voinut edeltäpäin aavistaa, millä kohtaa salama häneen iskisi.

      Salama iski hänen astuessaan sisään.

      Neiti Angélique oli piiloutunut oven taakse, jotta veljenpoika ei pääsisi karkaamaan. Kun hän siis astui jalallaan huoneeseen, sai hän takaraivoonsa iskun, ja lähemmin tutkimatta hän tunsi, että sen antoi hänen tätinsä kuiva käsi.

      Kaikeksi onneksi Pitoulla oli kova pää. Vaikka hän lyönnin vaikutuksesta tuskin oli horjahtanutkaan, niin hän teeskenteli, hoippui huoneen toiseen päähän ja vaipui lattialle, täten lauhduttaakseen tätiä, jonka raivo vain oli lisääntynyt, sillä hän oli iskiessään loukannut sormensa. Kun täti kuontalo kädessään lähestyi häntä, veti Pitou taskustaan sen taikaesineen, jolla hän oli päättänyt puolustaa metsälläkäyntiään.

      Hänellä oli kaksi tusinaa lintuja, näiden joukossa tusina punarintoja ja puoli tusinaa rastaita.

      Neiti Angélique levitti silmänsä hämmästyksestä selälleen, riiteli vielä muodon vuoksi, mutta riidellessään sieppasi veljenpoikansa metsästyssaaliin ja astuen kolme askelta lamppua kohden sanoi:

      "Mitä nämä ovat?"

      "Näettehän toki, hyvä täti Angélique, mitä ne ovat", sanoi Pitou, "nehän ovat lintuja."

      "Voiko näitä syödä?" kysyi heti vanhapiika, joka jumalisena tietysti oli myös herkkusuu.

      "Syödäkö!" huudahti Pitou. "Totta kai! Punarintoja ja rastaita! Mitä sitten, ellei niitä!"

      "Mistä sinä, senkin onneton, olet nämä varastanut?"

      "En minä ole niitä varastanut, vaan pyydystänyt."

      "Mistä?"

      "Suonsilmien luota."

      "Mitä suonsilmiä ne ovat?"

      Pitou katsoi tätiin ihmeissään. Hän ei voinut ajatellakaan, että maailmassa olisi niin huonosti kasvatettu olento, joka ei tietäisi, mitä suonsilmä on.

      "Suonsilmäkö?" kysyi hän. "Sehän on suonsilmä!"

      "On kai, mutta senkin viisastelija, enhän minä tiedä, mitä suonsilmä on."

      Pitou sääli aina tietämättömiä ihmisiä ja senvuoksi selitti:

      "Suonsilmä on pikkuinen lampi. Metsässä on sellaisia noin kolmekymmentä. Niiden ympärille pannaan liimatikkuja, ja kun linnut tulevat juomaan eivätkä ymmärrä vaaraa, tarttuvat ne tyhmyydessään kiinni."

      "Mihin?"

      "Liimaan."

      "Ahaa, nyt ymmärrän," sanoi täti Angélique; "mutta kuka sinulle antoi rahaa?"

      "Rahaa!" kysyi Pitou hämmästyen, sillä eihän hänellä koskaan ollut ropoakaan; "rahaako, täti Angélique?"

      "Niin."

      "Ei kukaan."

      "Mutta millä sinä sitten ostit liimaa?"

      "Minä valmistin sitä itse."

      "Ja liimatikkuja?"

      "Nekin tein itse."

      "Siis linnut…"

      "Mitä, täti?"

      "Eivät maksa mitään?"

      "Minun tarvitsi vain kumartua ottamaan ne kiinni."

      "Ja voiko suonsilmille mennä usein?"

      "Joka päivä."

      "Hyvä."

      "Mutta ei saa mennä…"

      "Eikö saa… mitä ei saa?"

      "Mennä joka päivä."

      "Miksi ei?"

      "Siten pilaa."

      "Kenet pilaa?"

      "Tietysti suonsilmän. Ymmärrättehän, täti Angélique, että linnut, jotka on pyydystänyt…"

      "Mitä sitten?"

      "Mitäkö? Nehän ovat poissa suonsilmältä."

      "Se on totta", vastasi täti.

      Ensimmäisen kerran tätinsä luona oleskelunsa aikana tämä tunnusti veljenpoikansa olevan oikeassa; siksi tämä odottamaton tunnustus hurmasikin Pitouta.

      "Mutta", lausui poika, "niinä päivinä, joina ei mene suonsilmälle, menee muualle. Niinä päivinä, joina ei pyydystä lintuja, pyydystää jotakin muuta."

      "Mitä muuta?"

      "Tietysti jäniksiä!"

      "Jäniksiäkö?"

      "Niin. Niiden liha syödään ja nahka myödään. Jäniksennahasta saa kaksi souta."

      Täti Angélique katsoi veljenpoikaansa ihastuneena. Hän ei koskaan ollut tiennyt tämän ymmärtävän niin hyvin rahan ansaitsemista. Pitoun arvo oli kohonnut hänen silmissään.

      "Mutta minä kai saan myydä jäniksennahat?"

      "Tietysti", vastasi Pitou, "samoin kuin äitini Madeleine teki."

      Pojan mieleen ei koskaan ollut juolahtanutkaan, että hänellä olisi oikeuksia vaatia osuudekseen metsästyssaaliista muuta kuin ruokaa.

      "Ja milloin lähdet jäniksiä pyydystämään?" kysyi neiti Angélique.

      "Kun ensin olen saanut ansat valmiiksi", vastasi Pitou.

      "No, valmista ne siis."

      Pitou

Скачать книгу