LITMIR.BIZ

Скачать книгу

lausui nämä viimeiset sanat niin pontevasti ja varmasti, että Pitou värisi.

      "Hyvä täti", sanoi hän pannen kätensä ristiin, "erehdytte kokonaan luullessanne, että neiti Billot on jotenkin tuottanut minua kohdanneen onnettomuuden."

      "Irstaus on kaikkien paheiden äiti", keskeytti juhlallisesti neiti Angélique.

      "Täti, minä vakuutan, että apotti ei ole ajanut minua pois sentähden, että olisin irstas; hän hääti minut sentähden, että tein liian paljon lausevirheitä, joihin liittyi joukko kielivirheitä. Minä teen niitä aina tuon tuostakin, ja hän sanoi, että olen senvuoksi kadottanut kaikki mahdollisuudet apurahan saamiseen."

      "Kaikki mahdollisuudet! Mitä puhutkaan? Sinä et siis saakaan apurahaa! Sinusta ei siis tulekaan pappia? Minä en siis pääsekään sinun taloudenhoitajattareksesi?"

      "Ette, hyvä täti."

      "Ja mitä sinusta sitten tulee?" kysyi täti kauhuissaan.

      "En tiedä." Pitou katsoi surkeana taivasta kohden. "Mitä sallimus määrää!" lisäsi hän.

      "Sallimusko? Kyllä minä tiedän, mistä tämä kaikki johtuu" huudahti neiti Angélique. "Tämä johtuu siitä, kun tulee suurelliseksi, kuuntelee uusia oppeja, imee itseensä filosofiaa."

      "Ei suinkaan se ole syynä, täti, sillä filosofiaa ei saa oppia, ennenkuin ensin on retoriikan oppinut, enkä minä vielä ole päässyt sinne asti."

      "Naurettavaa, naurettavaa. En minä puhukaan siitä filosofiasta. Senkin onneton, minä puhun filosofien filosofiasta, herra Arouetin filosofiasta, minä puhun Rousseaun filosofiasta, joka on julkaissut Nunnan."

      Neiti Angélique teki ristinmerkin.

       "Nunnan?" kysyi Pitou; "mikä se on?"

      "Sinua onnetonta, kyllä sinä varmaan olet sen lukenutkin!"

      "Vannon, etten ole lukenut!"

      "Senvuoksi et välitä kirkosta."

      "Täti, te erehdytte. Kirkko ei välitä minusta."

      "Tuo lapsihan on oikea käärme. Tässä hän vielä väittelee."

      "En suinkaan, täti, minä vain vastaan."

      "Hän on hukassa!" huudahti neiti Angélique perin masentuneena ja vaipuen rakkaalle tuolilleen istumaan.

      Hänen lauseensa: Hän on hukassa! ei merkinnyt mitään muuta kuin: Minä olen hukassa!

      Vaara oli uhkaava. Täti Angélique teki päätöksensä. Hän nousi kuin pontimen laukaisemana ja riensi apotti Fortierin luo kuulemaan asiasta tarkemmin ja koettaakseen vielä kerran parastaan.

      Pitou seurasi katseillaan tätinsä menoa ovelle asti. Eukon poistuttua hän vuorostaan lähestyi ovea ja näki tätinsä uskomattoman kovaa kyytiä harppaavan Soissons-katua kohden. Nyt näki selvästi, mitä täti aikoi, ja Pitou oli varma hänen menostaan opettajan luo.

      Neljännestunnin ainakin hän siis sai olla rauhassa. Pitou päätti käyttää hyväkseen tätä tuokiota, jonka sallimus oli hänelle suonut. Hän kokosi tätinsä päivällisen jätteet ruokkiakseen sisiliskojansa ja otti pari kolme kärpästä kiinni syöttääkseen ne sammakoilleen; sitten hän avasi kaapin ja ruokakammion ja ravitsi vuorostaan itseänsä, sillä yksinäisyys oli hänelle palauttanut ruokahalun.

      Tämän tehtyään hän meni ovelle väijymään, milloin hänen toinen äitinsä saapuisi.

      Neiti Angélique sanoi itseään Pitoun toiseksi äidiksi. Vaaniessaan hän näki nuoren tytön tulevan kaitaa kujaa myöten Soissons-kadun päästä Lormet-kadulle päin. Hän istui hevosen selässä vasu kummallakin puolellaan; toisessa oli kanoja, toisessa kyyhkysiä. Hän oli Catherine. Nähdessään Pitoun tätinsä asunnon ovella hän pysähtyi.

      Nuori tyttö vilkaisi kadulle päin, nyökäytti hiukan päätänsä Pitoulle ja jatkoi matkaansa.

      Pitou vastasi tervehdykseen ilosta vapisten.

      Tätä pientä kohtausta oli kestänyt sen verran, että koulupoika ajatuksiinsa vaipuneena ja katsellessaan sinne päin, missä oli nähnyt neiti Catherinen, ei huomannut tätiään, joka palasi apotti Fortierin luota, ja nyt äkkiä tarttui hänen käteensä kiukusta kalpeana.

      Ange heräsi kauneista unelmistansa tuntiessaan tätinsä kosketuksen, joka aina vaikutti häneen kuin sähkövirta, kääntyi, siirsi katseensa täti Angéliquen leimuavista silmistä käteensä ja näki siinä kauhukseen aimo kimpaleen leipää, jonka päällä oli kerros voita ja kerros valkoista juustoa.

      Neiti Angélique kiljaisi raivosta, ja Pitou parahti kauhuissaan.

      Angélique kohotti kyhmyisen kätensä, ja Pitou painoi päänsä kumaraan.

      Angélique sieppasi lähellä olevan luudanvarren. Pitou pudotti leivän ja läksi juoksemaan mitään selittämättä.

      Nämä molemmat olennot olivat kerrankin yhtä mieltä. He käsittivät, ettei heidän välillään voinut enää olla mitään yhteistä.

      Neiti Angélique palasi asuntoonsa ja telkesi ovensa. Pitou kuuli lukon narskahtavan; se peloitti häntä kuin myrskyn lisäilmiö, ja hän joudutti pakoaan.

      Tästä kohtauksesta oli seurauksena sellaista, mitä neiti Angélique ei mitenkään voinut aavistaa, eikä Pitoukaan sen paremmin odottanut.

      V

      MAALAISFILOSOFI

      Pitou juoksi niinkuin kaikki hornanhenget olisivat hänen kintereillään, ja lyhyessä ajassa hän oli päässyt kaupungin ulkopuolelle.

      Kääntyessään hautuumaan kulmauksesta hän oli töytäämäisillään erään hevosen takapuoleen.

      "Hyvä Jumala", sanoi lempeä ääni, jonka Pitou varsin hyvin tunsi, "minne te juoksette sellaista kyytiä, Ange-herra? Cadet oli vähällä tulla vauhkoksi: niin te meitä säikytitte."

      "Voi, neiti Catherine", huudahti Pitou vastaten omille ajatuksilleen, eikä nuoren tytön kysymykseen. "Voi, neiti Catherine, mikä onnettomuus, hyvä Jumala, mikä onnettomuus!"

      "Jeesus, ihanhan te peloitatte minua", sanoi nuori tyttö seisauttaen hevosensa keskellä tietä. "Mitä on tapahtunut, herra Ange?"

      "Se", vastasi Pitou kuin ilmoittaisi kauhean, tärkeän salaisuuden, "ettei minusta tulekaan pappia."

      Mutta sensijaan, että Catherine olisi tehnyt sellaisen liikkeen kuin Pitou odotti, hän purskahtikin heleään nauruun.

      "Vai ei teistä tulekaan pappia?";

      "Ei", kertasi typertynyt Pitou, "se näyttää mahdottomalta."

      "No, siinä tapauksessa teistä sitten tulee soturi", sanoi Catherine.

      "Soturiko?"

      "Juuri niin. Ei noin pienten seikkojen vuoksi kannata vaipua epätoivoon. Ensiksi luulin, että ilmoittaisitte tätinne äkkiä kuolleen."

      "Minulle tämä merkitsee samaa kuin jos hän olisi kuollut, sillä hän ajaa minut pois", sanoi Pitou heltyen.

      "Sepä vahinko", virkkoi neiti Billot nauraen; "ette siis saakaan jäädä hänen tyytyväiseksi itkijäkseen."

      Ja Catherine alkoi entistään hilpeämmin nauraa, mikä Pitousta tuntui loukkaavalta.

      "Mutta ettekö kuullut, että hän ajaa minut pois!" jatkoi hän epätoivoissaan.

      "Kuulin kyllä, sitä parempi", sanoi vain Catherine.

      "Kylläpä te olette onnellinen, kun voitte tuolla tavoin nauraa, neiti Billot, ja se osoittaa varsin tasaista luonnonlaatua, koska toisten vastoinkäymiset eivät vaikuta teihin sen enempää."

      "Ja kuka teille sanoo, etten todella säälisi teitä, herra Ange, jos todellinen onnettomuus kohtaisi teitä?"

      "Säälisittekö, jos todellinen onnettomuus kohtaisi minua? Ettekö siis tiedä, ettei minulla enää ole mitään turvaa!"

      "Sitä

Скачать книгу