LITMIR.BIZ

Скачать книгу

kun minulla on tämä kirje, sanoi Villefort pistäen sen huolellisesti lompakkoonsa, – tarvitsen toisen.

      – Kenelle?

      – Kuninkaalle.

      – Kuninkaalleko?

      – Niin.

      – Mutta minä en rohkene sillä tavoin kirjoittaa kuninkaalle.

      – En pyydäkään sitä teiltä, vaan annan toimeksenne pyytää sitä kreivi Salvieux'lta. Hänen täytyy antaa minulle sellainen kirje, että voin päästä kuninkaan luokse suoraan ottamatta varteen mitään audienssimuodollisuuksia, joissa kallista aikaa menee hukkaan.

      – Mutta onhan teillä sinetinvartija, joka pääsee milloin tahansa Tuileries'hin, ja hänen avullaan voitte päästä kuninkaan luokse yöllä tai päivällä.

      – On kyllä, mutta tarpeetontahan minun on jakaa tuomani uutisen edut toisen kanssa. Ymmärrättekö? Sinetinvartija siirtää minut tietysti toiseen sijaan ja nauttii kaikki edut. Sanon teille vain yhden asian: tulevaisuuteni on varma, jos saavun Tuileries'hin ensimmäisenä, sillä silloin olen tehnyt kuninkaalle niin suuren palveluksen, että sitä ei voida unohtaa.

      – Siinä tapauksessa, rakas ystävä, menkää valmistautumaan matkalle. Minä kutsun Salvieux'n luokseni ja pyydän häntä kirjoittamaan kirjeen, joka avaa teille kaikki ovet.

      – Hyvä on, kiirehtikää, sillä neljännestunnin päästä minun täytyy olla postivaunuissa.

      – Pysäyttäkää vaunut taloni eteen.

      – Tietysti. Pyydättehän puolestani anteeksi rouva markiisittarelta ja neiti Saint-Méranilta, jonka jätän tällaisena päivänä hyvin vastenmielisesti.

      – Tapaatte tullessanne molemmat työhuoneessani ja voitte sanoa heille hyvästi.

      – Tuhannet kiitokset. Pitäkää huolta kirjeestäni.

      Markiisi soitti. Lakeija astui sisään.

      – Sanokaa kreivi Salvieux'lle, että odotan häntä… Nyt, menkää, sanoi markiisi kääntyen Villefort'in puoleen.

      – Hyvä on, menen ja palaan kohta.

      Ja Villefort lähti juosten pois. Mutta tultuaan portille hän tuli ajatelleeksi, että jos nähtäisiin kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen juoksevan, niin koko kaupunki voisi tulla siitä levottomaksi. Hän läksi siis astumaan tavallisella virallisella tavallaan.

      Ovensa luona hän näki varjossa aivan kuin valkoisen haamun, joka odotti häntä liikkumattomana.

      Siellä oli kaunis Mercedes, joka ei ollut kuullut mitään Edmondista ja oli nyt hiipinyt hankkimaan tietoja rakastettunsa vangitsemisesta.

      Villefort'in lähestyessä hän erkani muurista, jota vastaan oli seisonut, ja asettui hänen tielleen. Dantès oli puhunut prokuraattorin sijaiselle morsiamestaan, eikä Mercedeksen tarvinnut lausua nimeäänkään, ennen kuin Villefort jo tiesi, kuka hän oli. Hän hämmästyi neidon kauneutta ja arvokkuutta, ja kun tämä kysyi, minne hänen sulhasensa oli joutunut, niin Villefort'ista tuntui kuin hän olisi rikollinen ja nainen tuomari.

      – Mies, josta puhutte, sanoi Villefort, – on suuri rikollinen, enkä minä voi tehdä mitään hänen hyväkseen.

      Mercedeksen rinnasta nousi nyyhkytys, ja kun Villefort koetti päästä hänen ohitseen, niin tyttö pidätti hänet toisen kerran.

      – Mutta missä hän on, kysyi hän, – jotta voin ottaa selkoa siitä, onko hän elossa vai kuollut?

      – En tiedä, hän ei ole enää minun huostassani, vastasi Villefort.

      Häntä vaivasi tuo kaunis katse ja rukoileva ilme, hän työnsi Mercedeksen syrjään ja astui sisään sulkien nopeasti oven jälkeensä, ikään kuin jättääkseen ulkopuolelle tytön tuskan.

      Mutta tuskaa ei siten voi karkottaa luotaan. Villefort astui sisään, sulki oven, mutta salongissa hänen polvensa tulivat hervottomiksi. Hänen rinnastaan nousi huokaus, joka muistutti nyyhkytystä, ja hän vaipui nojatuoliin.

      Tämän sairaan sydämen pohjalle ilmestyi nyt ensimmäinen kalvavan haavan alku. Tuo mies, jonka hän uhrasi kunnianhimolleen, tuo syytön, joka sai maksaa hänen syyllisen isänsä puolesta, ilmestyi hänen eteensä kalpeana ja uhkaavana ojentaen kätensä yhtä kalpealle morsiamelleen. Ja näyn mukana tuli tunnonvaiva, jäytävä ja tuskainen muisto väärästä teosta, haava, joka syventyy syventymistään kuolemaan asti.

      Villefort oli usein vaatinut kuolemantuomiota syytetylle tuntematta muuta mielenliikutusta kuin sen, minkä tuomari tuntee taistellessaan syytettyä vastaan. Ja nämä syytetyt, jotka oli mestattu sen vuoksi, että hän loistavalla kaunopuheisuudellaan oli saanut tuomarit ja lautamiehet puolelleen, eivät olleet jättäneet pilven varjoakaan hänen otsalleen, sillä he olivat rikollisia tai ainakin Villefort uskoi heidät rikollisiksi.

      Mutta tällä kertaa oli asian laita aivan toinen. Hän oli tuominnut elinkautiseen vankeuteen syyttömän, riistänyt tältä vapauden ja onnen. Tällä kertaa hän ei enää ollut tuomari vaan pyöveli.

      Jos tällä hetkellä Renéen suloinen ääni olisi kaikunut hänen korvissaan ja rukoillut armoa, jos kaunis Mercedes olisi astunut sisään ja sanonut: "Jumalan nimessä, joka kaiken näkee ja kaiken tuomitsee, antakaa minulle takaisin sulhaseni", niin Villefort olisi kirjoittanut Dantèsin vapauttamiskäskyn, vaikka siitä olisi hänelle ollut mitkä seuraukset tahansa. Mutta sen sijaan tuli sisään vain kamaripalvelija, joka ilmoitti, että postihevoset oli valjastettu matkavaunujen eteen.

      Villefort nousi tai oikeammin sanoen syöksyi ulos aivan kuin mies, joka on voittanut sisäisen taistelun, riensi kirjoituspöytänsä luo, pisti laatikosta taskuunsa kaiken siellä olevan kullan, käveli hetkisen epäröiden huoneessaan käsi otsallaan. Mutta kun hän tunsi kamaripalvelijansa laskevan viitan hänen hartioilleen, niin hän lähti, nousi kiireesti vaunuihin ja käski ajaa Saint-Méranien luo.

      Onneton Dantès oli tuomittu.

      Niin kuin markiisi oli luvannut, Villefort tapasi markiisittaren ja Renéen hänen työhuoneessaan. Nähdessään Renéen vavahti nuori mies, sillä hän uskoi tämän uudelleen pyytävän häntä päästämään Dantèsin vapaaksi. Mutta myönnettäköön ihmis-itsekkyyden häpeäksi, että nuori tyttö ei ajatellut muuta kuin Villefort'in matkaa.

      Hän rakasti Villefort'ia, tämä matkusti pois juuri sinä hetkenä, jolloin oli tulemassa hänen miehekseen. Villefort ei voinut sanoa, milloin palaa, ja sen sijaan että olisi säälinyt Dantèsia, Renée kirosikin miestä, joka erotti hänet rakkaastaan.

      Mutta mitä sanoi sitten Mercedes!

      Mercedes-parka kohtasi Loge-kadun kulmassa Fernandin, joka oli häntä seurannut. Hän palasi Catalansiin ja heittäytyi epätoivon vallassa vuoteelleen. Fernand laskeutui vuoteen eteen polvilleen puristaen hänen jääkylmää kättään ja painaen sille tuliset suudelmansa, joita Mercedes ei edes tuntenut.

      Niin hän vietti yönsä. Lamppu sammui, kun öljy loppui siitä. Hän ei tajunnut pimeyttä enempää kuin valoakaan, ja päivä koitti hänen huomaamattaan.

      Tuska oli kietonut hänen silmiensä eteen siteen, niin ettei hän nähnyt ketään muuta kuin Edmondin.

      – Sinäkö siinä oletkin? sanoi hän viimein kääntyen Fernandin puoleen.

      – Eilisestä saakka en ole poistunut luotasi, sanoi Fernand ja huokasi raskaasti.

      Morrel ei vielä ollut lakannut toivomasta. Hän oli kuullut, että kuulustelun jälkeen Dantès oli viety vankilaan. Hän oli silloin juossut kaikkien ystäviensä luo, hän oli käynyt Marseillen vaikutusvaltaisten henkilöiden luona. Mutta oli jo levinnyt tieto, että tuo nuori mies oli vangittu bonapartelaisena kätyrinä, ja kun siihen aikaan rohkeimmatkin pitivät Napoleonin pyrkimistä takaisin valtaistuimelle uhkarohkeana yrityksenä, niin kaikki olivat häntä kohtaan kylmiä, pelkäsivät ja kieltäytyivät auttamasta, ja hän palasi kotiinsa myöntäen, että asia oli vakava ja että kukaan ei

Скачать книгу