LITMIR.BIZ

Скачать книгу

se on mahdotonta?

      – Siksi, että vankilan sääntöjen mukaan ei vanki saa sitä pyytää.

      – Mitä täällä siis saa pyytää? kysyi Dantès.

      – Parempaa ruokaa, kun maksaa siitä erikseen, kävelyjä ja toisinaan kirjojakin.

      – En kaipaa kirjoja, en tahdo kävellä, ja ruoka on mielestäni hyvää.

      Minä en tahdo muuta kuin saada puhutella kuvernööriä.

      – Jos te ikävystytätte minua koko ajan puhumalla samaa, sanoi vartija, – niin en tuo teille enää ruokaa.

      – Samapa se! sanoi Dantès. – Ellet tuo enää minulle ruokaa, niin kuolen nälkään, siinä kaikki.

      Dantèsin äänestä vartija päätti, että vanki kuolisi mielellään. Kun jokainen vanki tuotti vartijalle keskimäärin viisikymmentä centimea päivässä, niin Dantèsin kuolema aiheuttaisi hänelle vahinkoa. Sen vuoksi hän jatkoi lempeämmällä äänellä:

      – Kuulkaahan, vaatimuksenne on mahdoton. Älkää enää minulta sitä pyytäkö, sillä ei koskaan ole kuultu, että kuvernööri olisi vangitun pyynnöstä tullut vangin koppiin. Mutta olkaahan järkevä, niin saatte luvan kävellä ulkona. Ja voihan sattua, että jonakin päivänä ollessanne kävelemässä kuvernööri kulkee ohitse. Silloin voitte puhutella häntä, ja jos hän silloin vastaa, niin se on hänen asiansa.

      – Mutta, sanoi Dantès, – kuinka kauan saan odottaa, ennen kuin sellainen otollinen hetki tulee?

      – Mistä sen tietää, sanoi vartija, – kuukauden, kolme kuukautta, kuusi kuukautta, vuoden ehkä.

      – Se on liian pitkä aika, sanoi Dantès, – minä tahdon nähdä hänet heti.

      – Älkäähän vaivatko ajatuksianne mahdottomalla toivomuksella, sanoi vartija, – muuten olette kahden viikon päästä hullu.

      – Niinkö luulet? kysyi Dantès.

      – Niin, hullu. Hulluus alkaa aina niin, meillä on täällä siitä esimerkkikin. Ennen teitä asui tässä huoneessa apotti, joka meni sekaisin, kun taukoamatta oli tarjonnut kuvernöörille miljoonan päästäkseen vapaaksi.

      – Ja milloin hän jätti tämän huoneen?

      – Kaksi vuotta sitten.

      – Hän pääsi vapaaksi siis?

      – Ei, hän joutui maanalaiseen vankilaan.

      – Kuulehan, sanoi Dantès, – en ole apotti, en ole hullu. Ehkä tulen hulluksi, mutta pahaksi onneksi on järkeni tänä hetkenä vielä aivan tallella. Minä teen sinulle toisen ehdotuksen.

      – Minkä?

      – En tarjoa sinulle miljoonaa, sillä sitä en voi. Mutta annan sinulle sata écutä, jos ensi kerralla mennessäsi Marseilleen käyt Catalansissa asti ja viet kirjeen eräälle nuorelle tytölle, jonka nimi on Mercedes, et edes kirjettä, pari riviä vain.

      – Jos vien nuo pari riviä ja se tulee ilmi, niin menetän paikkani, joka tuottaa minulle tuhat livreä vuodessa, puhumattakaan niistä lisätuloista, mitä saan hankkimalla ruokaa. Huomaattehan, että olisin hyvin suuri tomppeli, jos panisin tuhat vaaraan voittaakseni kolmesataa.

      – No niin, kuule siis, sanoi Dantès, – ja paina mieleesi: jos kieltäydyt viemästä nämä rivit Mercedekselle tai ainakin ilmoittamasta, että olen täällä, niin jonakin päivänä odotan sinua piilossa oven takana ja sinä hetkenä, kun astut sisään, tapan sinut tällä rahilla.

      – Vai uhkauksia! kiljaisi vartija astuen askelen taaksepäin ja asettuen puolustusasentoon. – Päänne näyttää todellakin menevän sekaisin. Apotti alkoi samalla tapaa, ja kolmen päivän päästä olette niin hullu, että teidät täytyy panna köysiin. Kaikeksi onneksi on Ifin linnassa maanalaisia vankiloita.

      Dantès tarttui rahiin ja heilutti sitä päänsä päällä.

      – Hyvä on, hyvä on! sanoi vartija. – No niin, koska välttämättömästi tahdotte, niin ilmoitetaan asia kuvernöörille.

      – Sepä on hyvä! sanoi Dantès laskien rahin maahan ja istuutuen sille, pää kumarassa ja silmät harhailevina, aivan kuin todella olisi ollut tulossa hulluksi.

      Vartija poistui ja palasi vähän ajan päästä neljän sotilaan ja korpraalin seurassa.

      – Kuvernöörin käskystä viekää vanki kerrosta alemmaksi.

      – Siis maanalaiseen tyrmään, sanoi korpraali.

      – Niin, hullut on pantava hullujen seuraan.

      Sotilaat tarttuivat Dantèsiin, joka meni aivan kuin hervottomaksi ja seurasi vastustelematta heitä.

      Hän sai astua viisitoista porrasta alemmaksi, tyrmän ovi avattiin, ja hän astui sisään mutisten:

      – Hän oli oikeassa, hullut on pantava hullujen seuraan Ovi sulkeutui, ja Dantès kulki kädet ojossa eteenpäin, kunnes kohtasi muurin. Sitten hän istahti nurkkaan ja jäi liikkumattomana sinne. Hänen silmänsä tottuivat vähitellen pimeyteen, ja hän alkoi erottaa esineitä.

      Vartija oli oikeassa, Dantès oli tulemaisillaan hulluksi.

      9. Kihlajaispäivän ilta

      Villefort oli, niin kuin olemme kertoneet, palannut markiisi Saint-Méranin taloon. Vieraat olivat salongissa juomassa kahvia.

      Renée odotti häntä kärsimättömänä samoin kuin muukin seura. Hänet otettiinkin vastaan ilohuudoilla.

      – No, huudahti eräs, – kaulainkatkaisija, valtion tuki, rojalistinen Brutus, mitä on tapahtunut? Kertokaahan.

      – No, uhkaako meitä uusi hirmuhallitus? kysyi toinen.

      – Onko korsikalainen ihmissusi lähtenyt luolastaan? kysyi kolmas.

      – Rouva markiisitar, sanoi Villefort lähestyen tulevaa anoppiaan, – pyydän teitä suomaan anteeksi, että minun täytyi sillä tapaa lähteä luotanne… Herra markiisi, saanko kunnian puhua kanssanne pari sanaa kahden kesken?

      – Asia on siis todellakin vakava? sanoi markiisitar, joka huomasi synkän pilven Villefort'in otsalla.

      – Niin vakava, että minun täytyy lähteä pois muutamaksi päiväksi. Siitä, jatkoi hän kääntyen Renéen puoleen, – huomaatte, että asia todellakin on vakavaa laatua.

      – Lähdettekö pois? sanoi Renée voimatta salata tämän odottamattoman uutisen aikaansaamaa levottomuutta.

      – Ikävä kyllä, sanoi Villefort, – minun täytyy.

      – Ja minne lähdette? kysyi markiisitar.

      – Se on oikeuslaitoksen salaisuus, armollinen rouva. Mutta jos jollakulla läsnä olevista on asiaa Pariisiin, niin eräs ystäväni lähtee sinne tänään ja toimittaa ne mielellään.

      Kaikki katsoivat toisiinsa.

      – Pyysittehän saada hetkisen keskustella kanssani, sanoi markiisi.

      – Niin pyysin, menkäämme teidän työhuoneeseenne, jos suvaitsette.

      Markiisi tarttui Villefort'in käsivarteen, ja he läksivät yhdessä.

      – No, sanoi tämä, kun he olivat saapuneet hänen työhuoneeseensa. – Mitä on tapahtunut? Kertokaa.

      – Minun mielestäni hyvin vakava juttu, jonka vuoksi minun täytyy heti paikalla lähteä Pariisiin. Nyt sallikaa minun tehdä epähieno kysymys: onko teillä valtion arvopapereita?

      – Koko omaisuuteni on niissä, noin kuusi- tai seitsemänsataatuhatta frangia.

      – No niin, myykää, markiisi, myykää, muuten olette hukassa.

      – Mutta miten minä ne täällä myyn?

      – Onhan

Скачать книгу