ТОП просматриваемых книг сайта:
Monte-Criston kreivi. Dumas Alexandre
Читать онлайн.Название Monte-Criston kreivi
Год выпуска 0
isbn
Автор произведения Dumas Alexandre
Издательство Public Domain
– Minun tietääkseni siellä on ainoastaan kuvernööri, vartijoita, vahtisotilaita ja lujat muurit. Mutta, ystäväiseni, älkäähän tuolla tavoin hämmästykö, sillä näyttää siltä, kuin tahtoisitte tehdä pilkkaa tiedonannostani.
Dantès puristi lujasti santarmin kättä.
– Väitätte siis, että minut viedään Ifin linnaan vankeuteen?
– Nähtävästi, sanoi santarmi, – mutta joka tapauksessa puristatte aivan suotta niin kovaa minun kättäni.
– Pitemmittä kuulusteluitta, ilman mitään muodollisuuksia? kysyi nuori mies.
– Muodollisuudet on täytetty, kuulustelu on pidetty.
– Siis huolimatta herra Villefort'in lupauksesta?
– En tiedä, onko herra Villefort luvannut teille mitään, sanoi santarmi, – sen vain tiedän, että menemme Ifin linnaan. Mutta mitä te teette? Hoi, toverit, auttamaan!
Dantès oli salamannopealla liikkeellä aikonut syöksyä mereen, mutta ratkaisevalla hetkellä tarttui häneen neljä kovaa kouraa. Hän vaipui veneen pohjalle karjuen raivosta.
– Hyvä, sanoi santarmi painaen polvellaan hänen rintaansa, – hyvä! Vai sillä tavoin pidätte merimiessananne. Ei pidä luottaa lempeisiin ihmisiin! Nyt, ystäväiseni, tehkäähän ainoakaan liike, niin ammun kuulan kalloonne. Rikoin ensimmäisen määräyksen, mutta vannon, etten riko toista.
Hän painoi todellakin musketin Dantèsia kohden, ja tämä tunsi piipun ohimollaan.
Hetkisen hän ajatteli tehdä tuon kielletyn liikkeen päättääkseen tämän surkeuden, joka oli hänet yllättänyt ja äkkiä siepannut kotkankynsiinsä. Mutta juuri sen vuoksi, että tuo onnettomuus oli odottamaton, Dantès ei uskonut sen kestävän. Sitten hän muisti Villefort'in lupaukset. Ja muutenkin: kuolema veneen pohjalla santarmin kuulasta tuntui rumalta ja surkealta.
Hän vaipui siis veneen pohjalle, karjuen raivosta ja purren vimmoissaan käsiään.
Samassa äkillinen töytäys tärisytti venettä. Eräs soutaja hyppäsi kalliolle, jota vastaan vene oli törmännyt, köysi natisi, kun sitä kierrettiin taljan ympärille, ja Dantès ymmärsi venettä kiinnitettävän laituriin.
Samassa hänen vartijansa, jotka pitelivät häntä kiinni sekä käsivarsista että kauluksesta, pakottivat hänet nousemaan, tyrkkäsivät maihin ja lykkäsivät hänet astumaan portaita, jotka veivät linnoituksen portille. Musketilla varustettu poliisipalvelija seurasi heitä.
Dantès ei tarpeettomasti vastustellut. Hänen hitautensa johtui voimattomuudesta eikä vastustelemisesta. Hän oli huumaantunut ja horjui aivan kuin humalainen. Hän näki täälläkin sotilaitten asettuvan riviin jyrkälle rinteelle, tunsi jalkojensa alla portaat, jotka pakottivat hänet nostamaan jalkojaan, hän huomasi astuvansa sisään portista, joka sulkeutui hänen jälkeensä. Mutta kaiken hän teki konemaisesti, näki kaiken aivan kuin usvan läpi huomaamatta mitään selvästi.
Seisahduttiin vähäksi aikaa, ja hän koetti järjestää ajatuksiaan. Hän oli pienessä pihassa, jota ympäröivät korkeat muurit. Kuului vartijoiden tasainen astunta. Ja joka kerta, kun he astuivat linnan valaistuista ikkunoista heittyvien valojuovien ohitse, näkyivät heidän pyssyjensä välkkyvät piiput.
Odotettiin noin kymmenen minuuttia. Kun oltiin varmat siitä, että Dantès ei voinut enää paeta, ei hänestä pidetty enää kiinni. Kaikki näyttivät odottavan määräyksiä. Ne tulivat.
– Missä vanki on? kysyi ääni.
– Tässä, vastasivat santarmit.
– Seuratkoon minua, minä vien hänet asuntoonsa.
– Lähtekää, sanoivat santarmit lykäten Dantèsia.
Vanki seurasi kuljettajaansa melkein maanalaiseen saliin, jonka kosteutta tihkuvat muurit tuntuivat olevan kyynelten kastelemat. Jonkinmoinen pieni lamppu, jonka sydän ui pahanhajuisessa öljyssä, valaisi tämän kamalan huoneen seiniä, ja Dantès näki kuljettajansa, vanginvartijan, jolla oli huono puku ja häijyt kasvot.
– Tässä on huoneenne täksi yöksi, sanoi hän. – On jo myöhä ja kuvernööri nukkuu. Huomenna, kun hän on noussut ja lukenut teitä koskevat määräykset, saatte ehkä toisen huoneen. Odottaessanne sitä on tässä teille leipää ja tuossa ruukussa vettä ja nurkassa olkia. Siinä kaikki mitä vanki voi itselleen toivoa. Hyvää yötä.
Ja ennen kuin Dantès oli ennättänyt avata suunsa vastatakseen, ennen kuin hän oli huomannut, minne vartija laski leivän, ennen kuin hän tiesi, missä oli ruukku, ennen kuin hän oli kääntänyt katseensa nurkkaan, missä olivat oljet, oli vartija ottanut lampun ja sulkenut oven riistäen siten vangilta kurjan valon, joka hetkiseksi oli hänelle näyttänyt vankilan kosteutta tihkuvat seinät.
Hän oli nyt yksin keskellä pimeyttä ja hiljaisuutta, yhtä mykkänä ja synkkänä kuin nuo holvit, joista hän tunsi jääkylmän viiman huokuvan polttavalle otsalleen.
Kun päivän ensimmäiset säteet loivat hiukan valoa tähän luolaan, palasi vartija ja ilmoitti, että vanki jäi sinne, missä oli. Dantès ei ollut liikkunut ollenkaan. Rautakäsi näytti naulinneen hänet siihen, mihin hän edellisenä päivänä oli jäänyt. Hänen silmänsä olivat syvällä, ja niiden ympärykset olivat turvonneet kyynelistä. Hän tuijotti liikkumattomana maahan.
Hän oli koko yön seissyt paikallaan nukkumatta hetkeäkään.
Vartija lähestyi häntä, kiersi hänet, mutta Dantès ei näyttänyt häntä huomaavankaan.
Mies löi häntä olalle, Dantès vavahti ja pudisti päätään.
– Ettekö ole nukkunut? kysyi vartija.
– En tiedä, vastasi Dantès.
Vartija katsoi kummastuneena häneen.
– Eikö teidän ole nälkä? jatkoi hän.
– En tiedä, vastasi taas Dantès.
– Tahdotteko jotakin?
– Tahtoisin nähdä kuvernöörin.
Vartija kohautti olkapäitään ja poistui.
Dantès seurasi häntä katseillaan, ojensi kätensä raollaan olevaa ovea kohden, mutta ovi sulkeutui.
Silloin syvä huokaus tuntui halkaisevan hänen rintansa ja kyynelet alkoivat vuolaina virrata. Hän löi otsansa maahan ja rukoili kauan muistellen koko elettyä elämäänsä ja kysyen itseltään, minkä rikoksen hän oli mahtanut tehdä lyhyessä elämässään, koska ansaitsi tällaisen rangaistuksen.
Niin kului päivä. Hän söi muutaman palan leipää ja joi muutaman pisaran vettä. Vuoroin hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, vuoroin kuljeskeli tyrmässään aivan kuin rautahäkkiin suljettu villipeto.
Häntä raivostutti varsinkin se, että hän matkan aikana ei ollut tiennyt, minne häntä vietiin, ja oli pysynyt rauhallisena, vaikka olisi hyvin voinut heittäytyä mereen, ja Marseillen taitavimpana sukeltajana voinut kadota veden alle, päästä vartijoistaan, uida rantaan, paeta, kätkeytyä johonkin autioon lahteen, päästä genovalaiseen tai katalonialaiseen laivaan, mennä Italiaan tai Espanjaan ja kirjoittaa Mercedekselle ja pyytää häntä tulemaan luokseen. Hyvänä merimiehenä hän olisi tullut toimeen missä tahansa. Hän puhui italiankieltä aivan kuin toscanalainen, espanjaa aivan kuin vanhassa Kastiliassa syntynyt. Hän olisi elänyt vapaana ja onnellisena Mercedeksen ja isänsä seurassa, jonka hän myöskin olisi kutsunut luokseen. Mutta nyt hän oli vanki, suljettu Ifin linnaan, eikä tiennyt, miten käy hänen isänsä, miten käy Mercedeksen, ja kaikki vain sen tähden, että oli luottanut Villefort'in sanaan. Se oli tehdä hänet hulluksi.
Seuraavana päivänä samalla