Vastarannan lumo - Risto Vuorinen

Скачать книгу

hän oli päättänyt valmistua jonakin päivänä. Hänellä oli jo selvillä lopputyönsä aihe. Gradu vastaisi kysymykseen, oliko Virossa edelliskesänä tapahtunut yhteiskuntajärjestelmän vaihtuminen ollut todellinen vallankumous. Ingon havaintojen mukaan vallan kahvassa olivat edelleen neuvostoaikaiset vallanpitäjät.

      Ingon tuttavat eivät voineet käsittää, mikä aivan järkevältä vaikuttavaa, vapaa-aikoinaan musiikkia ja urheilua harrastavaa miestä veti synkkään itään. Sellaiseksi Viron mielsivät yleensä henkilöt, jotka eivät olleet koskaan käyneet lahden eteläpuolella.

      - Suomi on tylsä maa. Kun neuvostoajan eläneet virolaiset alkavat kehittää omaa maataan, alkaa syntyä sellaista, jollaisesta Suomessa ei osata edes haaveilla. Eikä siihen mene kovin kauan, hän vastasi epäilijöilleen ja sai yleensä aikaan naurunremakan.

      Myös Ingon isä Antti ihmetteli poikansa tekemiä valintoja. Ingoa harmitti, että itsekin Neuvosto-Virossa työskennellyt isä ajatteli hänestä samoin kuin asiaa tuntemattomat opiskelijakaverit. Isä oli eteläpohjalainen kuljetusalan yrittäjä, joka piti poikaansa päämäärättömänä haihattelijana. Ingo ei kunnioittanut hänen mielestään suomalaisia perusarvoja eikä osannut valita elämälleen järkevää suuntaa. Ingo olisi ollut kunnon poika vasta sitten, jos hän olisi suostunut jatkamaan isänsä auraamaa tietä yrittäjänä. Isä oli kuitenkin tyytyväinen, että hänen poikansa oli opetellut soittamaan kaksirivistä haitaria, jonka oli saanut seitsenvuotislahjaksi isoisältään.

      Ingon äiti Anja oli toista maata. Hän puolusti poikansa seikkailunhalua ja uteliaisuutta. Kaikilla nuorukaisilla ei hänen mielestään tarvinnut olla oman elämän polku selvillä vielä rippikouluiässä, kuten hänen miehellään oli ollut.

      - Kun on käynyt lyömässä kantapäänsä tarpeeksi monta kertaa maailman kiviin, löytää jokainen oman paikkansa tällä telluksella, Ingon äiti oli tokaissut eräässä keskustelussa.

      Mart piti Ladansa kaasupolkimen melkein pohjassa Tallinnasta etelään vievän moottoritien pätkällä, jolla ei ollut aamutuimaan vielä mainittavaa liikennettä. Hän oli järjestänyt itselleen muutaman vapaapäivän Tallinnan satamassa olevasta vartijan työstään. Yritteliäiden virolaismiesten tapaan hän ansaitsi useilla lisätöillä ruplan sieltä, kopeekan tuolta. Päätyönsä ohessa hän vastasi yhdessä kaverinsa kanssa Lasnamäellä yhdeksänkerroksisen asuintalon talonmiehen tehtävistä. Välillä hän ehti käydä kunnostamassa autoja tuttavansa remonttipajalla.

      Martin uusin haltuura, satunnainen sivutyö, oli kaiutinja valolaitteiston vuokraaminen erilaisiin tapahtumiin yritysjuhlista laululavojen kesäjuhliin asti. Omistamistaan kaiuttimista, vahvistimista, valospoteista sekä hyvälaatuisista mikrofoneista hän sai kiittää nokkelaa serkkuaan, joka oli välittänyt jo vuosia Tallinnan ja Tukholman väliä seilaavalle laivalle virolaisia viihdyttäjiä eli orkestereita, tanssijoita ja taikureita. Monen mutkan kautta Martille päätyneet laitteet olivat peräisin pääosin laivan tanssiravintolasta, jossa ne oli vaihdettu remontin yhteydessä entistä ehompiin.

      - Kurniiko sinun vatsasi vai uliseeko Hurriganes-kasetti, Mart kysyi katkaisten hiljaisuuden.

      - Täältä se tulee. En ehtinyt pistää aamulla suuhuni mitään, Ingo vastasi heräten puolihorroksesta.

      Mart käänsi Ladan sileiksi ajetut eturenkaat tienvarsikahvilaan Mäon kylässä. Hän parkkeerasi autonsa aivan kuppilan porraspäähän.

      - Miksi kävellä, kun auto on perseen alla, hän kiteytti Viron kasvavan autokansan filosofian.

      Mart riisui kuluneen farkkutakkinsa ja jätti sen auton etupenkille. Noustessaan autosta hän otti pusakan povitaskusta jotain mustaa ja sujautti sen ruudullisen kauluspaidan peittämään housunkaulukseen.

      Kahvilan sisältä levisi ympäristöön jykevä bassojumputus. Ulko-oven avauksesta pääsi valloilleen Dr. Albanin diskohitti It´s my life, joka synnytti sisääntulijoissa tunteen kuin he olisivat astuneet kahvilan sijasta tanssisaliin. Vaikka ulkona oli valoisaa, kahvila oli lähes pimeä. Se muistutti neuvostoliittolaista yökerhoa, jossa asiakkaiden kasvoja oli vaikea tunnistaa. Kuppilassa ei ollut muita asiakkaita.

      Miehet siirtyivät tiskin ääreen. Sen takana seisoi punattu suu mutrussa Dr. Albanin tahdissa nytkyvä nuori nainen. Ilmestys toi Ingon mieleen tuoreen uutisen Tallinnassa tehdystä tutkimuksesta virolaisten teinityttöjen toiveammateista. Tulos oli ollut tutkijoille ja arvatenkin myös lasten vanhemmille yllätys. Suosituin ammatti oli prostituoitu.

      Ingo ei uskonut alaikäiseltä vaikuttaneen baaritytön kuuluvan tuohon ammattikuntaan, mutta jostain syystä tämä halusi näyttää siltä. Hän oli pukeutunut syvälle uurrettuun, huippulyhyeen ja tiukkaan tiikerimekkoon. Päälaelleen keoksi hiuksensa tupeerannut tyttö jatkoi pitkien kynsiensä lakkaamista kaikessa rauhassa. Työnsä tyttö viimeisteli heiluttamalla käsiään samalla kun puhalteli kookkaita ja poksahtelevia purukumipalloja kynsilakan kuivumista odotellessaan.

      Ingo katseli kiireetöntä rituaalia, jota hän piti yhtenä muotona virolaisen palveluhenkilökunnan tavoista viestittää asiakkaalle neuvostoaikana iskostunutta asennetta, jonka mukaan asiakaspalvelija on kingi eikä suinkaan asiakas.

      Katseltuaan aikansa baariapulaisen performanssia Ingo karjaisi levysolistin äänen ylittävällä voimalla.

      - Voisikohan tuon diskoherran suuta saada hieman pienemmälle?

      Neito mulkaisi tulijoita senkin juntit -katseella ennen kuin pyörähti korkkareillaan 180 astetta ja sääti musiikin siedettävälle tasolle.

      Ingo tilasi molemmille mustaa kahvia, kilohaililla ja kananmunalla päällystettyjä voileipiä sekä moskovanpullia. Annokseksensa hän maksoi heittämällä tiskin metallilautaselle ruplanipun, jolla vuosi aiemmin olisi pystynyt ostamaan kahvilan viinahyllyn tyhjäksi.

      Mart istuutui nurkkapöytään, mutta nousi saman tien seisomaan ja tempaisi housunkauluksestaan mustan esineen, istuutui uudelleen ja kolautti leipälautasensa viereen aseen. Pöydän päällä roikkuva suutarinlamppu paljasti sen Makarov R-61:ksi. Ingo tuijotti käsiasetta kulmiaan rypistäen ja käänsi sitten kysyvän katseensa Martiin.

      - Se painoi ikävästi navan alustaa, Mart tokaisi.

      - Onneksi se ei lauennut. Ajatteletko tosissasi, että ilman tuollaista tussaria kokouksessa tehdään meille huono päätös, Ingo kysyi.

      Mart haukkasi leivästään palan, pureksi sitä rauhallisesti, nielaisi ja sanoi:

      - Ollaan menossa Orumetsaan. Siinä kylässä ei koskaan tiedä, milloin Makarovilla on puheenvuoro.

      Ingo piti Martin mustasta huumorista, mutta pistoolin nostaminen kahvilan pöydälle ei ollut hänen mielestään sopivaa. Tallinnassa asuvana hän oli tosin huomannut, että aseellisella väkivallalla oli merkittävä osa virolaisessa todellisuudessa. Se hyppäsi silmille päivittäin maan lehtien sivuilta. Usein rikollisjoukkojen välienselvittelyssä kerrottiin kuolleen mies tai pari. Metsästä löydettiin silloin tällöin ruumis luodin tekemä reikä niskassaan.

      Ingo oli nähnyt omin silmin, kuinka tallinnalaiseen yökerhoon juhlimaan saapuneet hämärämiehet olivat jättäneet omat käsiaseensa valvottuun narikkaan turvamiesten sitä pyytämättä. Pistooli tuntui kuuluvan äkkirikastuneen miehen varustukseen yhtä luonnollisena osana kuin paksu lompakko, kampa ja hemaiseva naisseuralainen.

      3.

      Virolaiset pelastivat Suomen

      Rami Jokinen, Helsinki-Tallinna 18.11.1991

      Ingo oli matkustanut edellisenä syksynä kantosiipialuksella Helsingistä Tallinnaan. Hetkeä ennen kaupunkien väliä sahanneen pika-aluksen irtaantumista Makasiiniterminaalin rannasta Ingon viereen oli lysähtänyt kookas mies hengästyksissään.

      Jo satamassa oli tuullut navakasti. Merellä tuulen ennakoitiin nousevan lähelle myrskylukemia. Ingo aprikoi, miten hän kestäisi puolitoistatuntisen koettelemuksen oksentamatta. Hän tiesi, että tiukka katse horisonttiin piti etovan

Скачать книгу