LITMIR.BIZ

Скачать книгу

kiiruhti noutamaan sitä.

      Apotti täytti lasin ja joi muutamia siemauksia.

      – Minne jäimmekään? sanoi hän laskien lasin pöydälle.

      – Morsiamen nimi oli Mercedes.

      – Niin, juuri siihen. "Lähtekää Marseilleen…" Kertaan koko ajan Dantèsin sanoja, ymmärrättehän?

      – Ymmärrän.

      – "Myykää tämä timantti, jakakaa hinta viiteen osaan ja antakaa ne noille ainoille ystävilleni maailmassa!"

      – Miksikä viiteen osaan? kysyi Caderousse. – Ettehän ole maininnut muita kuin neljä.

      – Siksi, että viides on kuollut, sikäli kuin olen kuullut… Viides oli ukko Dantès.

      – Niin kyllä, sanoi Caderousse liikuttuneena. Monenlaiset tunteet myllersivät hänen sielussaan. – Niin, miesparka on kuollut.

      – Sain sen kuulla Marseillessa, sanoi apotti koettaen pysyä rauhallisena, mutta tästä kuolemantapauksesta on kulunut niin pitkä aika, etten ole saanut siitä tarkempia tietoja… Tiedättekö mitään tuon vanhuksen viimeisistä hetkistä?

      – Kukapa niistä paremmin tietäisi kuin minä? sanoi Caderousse. – Minähän asuin aivan vastapäätä tuon kunnon miehen ovea… Niin, hyvä Jumala sentään, vuosi poikansa katoamisen jälkeen vanhus raukka kuoli.

      – Mutta mihin tautiin hän kuoli?

      – Lääkärit sanoivat sitä vatsatulehdukseksi, luullakseni. Tuttavat sanoivat hänen kuolleen suruun … mutta minä, joka melkein näin hänen kuolevan, väitän hänen kuolleen…

      Caderousse vaikeni.

      – Kuolleen mihin? kysyi apotti levottomana.

      – No niin, kuolleen nälkään!

      – Nälkäänkö? huudahti apotti syöksyen penkiltä seisoalleen. – Nälkään! Eiväthän kurjimmat elukatkaan kuole nälkään. Kadulla kuljeksivat koiratkin kohtaavat jonkun, joka heittää niille säälistä leivänpalasen. Ja ihminen, kristitty, on kuollut nälkään toisten ihmisten keskellä, jotka sanovat itseään kristityiksi! Mahdotonta! Sehän on mahdotonta!

      – Minä sanon mitä sanon, väitti Caderousse.

      – Ja siinä teet väärin, kuului ääni portailta. – Mitä sinä siihen sekaannut?

      Miehet vaikenivat. Kaidepuiden välistä kurkistivat carcontelaisen kivulloiset kasvot. Hän oli ryöminyt sinne asti ja istui ylimmällä askelmalla kuunnellen keskustelua, pää polvien varassa.

      – Mitä sinä tähän sekaannut, vaimo? sanoi Caderousse. – Herra kyselee, ja kohteliaisuudesta on hänelle vastattava.

      – Mutta jos olet viisas, niin et vastaa. Kukapa tietää, missä tarkoituksessa hän niitä utelee, senkin tyhmeliini.

      – Hyvässä tarkoituksessa, vastasi apotti, – sen takaan. Miehenne ei tarvitse mitään pelätä, jos hän vastaa kysymyksiini suoraan.

      – Ei tarvitse mitään pelätä! Kyllä kai! Ensin aloitetaan kauniilla lupauksilla, sitten sanotaan, ettei tarvitse mitään pelätä, sitten lähdetään pois eikä pidetä lupauksia, ja eräänä kauniina päivänä onnettomuus sitten iskee aivan odottamattomalta taholta.

      – Olkaa rauhassa, hyvä nainen, onnettomuus ei tule minun taholtani, siitä vastaan.

      Vaimo mutisi jotakin, painoi päänsä jälleen polvia vastaan ja vapisi kuumeesta. Hän antoi nyt miehensä rauhassa jatkaa keskustelua, mutta istui niin, että saattoi kuulla jokaisen sanan.

      Tällä välin apotti oli juonut muutaman kerran vettä ja oli jälleen tyyntynyt.

      – Oliko tuo onneton vanhus siis niin perin yksinäinen, jatkoi hän, – koska hän saattoi sillä tavoin kuolla?

      – Eiväthän Mercedes ja herra Morrel olleet häntä hylänneet, sanoi Caderousse, – mutta vanhus tunsi tavattoman suurta vastenmielisyyttä Fernandia, samaa miestä kohtaan, jota Dantès oli sanonut ystäväkseen.

      – Eikö hän sitten ollutkaan ystävä? kysyi apotti.

      – Gaspard, Gaspard, sanoi vaimo portailta, – varo vastaamasta.

      Caderousse kuittasi vaimonsa puheen kärsimättömällä liikkeellä.

      – Voiko olla sen miehen ystävä, jonka vaimon houkuttelee itselleen? vastasi hän apotille. – Dantès, jolla oli hyvä sydän, sanoi noita kaikkia ystävikseen… Edmond-parka…! Parastahan oli, ettei hän saanut mitään tietää. Hänen olisi ollut vaikea antaa heille kuolinhetkellään anteeksi… Ja sanottakoon mitä tahansa, jatkoi Caderousse käyttäen hieman runollista puhetapaa, – minä pelkään enemmän kuolleitten kirousta kuin elävien vihaa.

      – Tyhmeliini! sanoi hänen vaimonsa.

      – Tiedättekö siis, millä tavoin Fernand vahingoitti Dantèsia.

      – Totta kai minä sen tiedän.

      – Kertokaa.

      – Gaspard, tee mitä tahdot, sillä sinähän olet talon isäntä, sanoi vaimo, mutta jos uskoisit minua, niin et sanoisi sanaakaan.

      – Tällä kertaa olet luultavasti oikeassa, lausui Caderousse.

      – Ette siis tahdo kertoa mitään? kysyi apotti.

      – Minkä tähden? sanoi Caderousse. – Jos tuo nuori mies olisi elossa ja tulisi luokseni saadakseen tietää, ketkä ovat olleet hänen ystäviään ja vihamiehiään niin kyllä sanoisin. Mutta hänhän on mullassa, niin kuin kerroitte, hän ei enää voi vihata, ei voi enää kostaa. Jättäkäämme siis tämä.

      – Tahdotte siis, sanoi apotti, – että minä annan noille uskottomille ja väärille ystäville sen palkinnon, joka on määrätty uskollisille?

      – Se on kyllä totta, olette siinä aivan oikeassa, sanoi Caderousse. – Mitä he nyt enää tekisivät Edmond-raukan perinnöllä, sehän olisi samaa kuin heittäisi pisaran mereen?

      – Lukuun ottamatta sitä, että nuo miehet voivat sinut hyvin helposti tuhota, sanoi nainen.

      – Kuinka niin? Ovatko he tulleet rikkaiksi ja mahtaviksi?

      – Ettekö siis tiedä, miten heidän on käynyt?

      – En, kertokaahan.

      Caderousse näytti miettivän hetkisen.

      – Siitä tulisi liian pitkä kertomus, sanoi hän.

      – Olkaa kertomatta, jos tahdotte, sanoi apotti näköjään aivan välinpitämättömänä. – Minä ymmärrän aivan hyvin arkailunne.

      Todistaahan se, että olette hyvä mies. Älkäämme siis enää puhuko siitä.

      Mikä oli minun tehtäväni? Puhdas muodollisuus. Minä myyn siis timantin.

      Hän otti taskustaan lippaan, avasi sen ja välkytti timanttia lumoutuneen Caderoussen silmien edessä.

      – Tulehan katsomaan, vaimo, sanoi tämä käheällä äänellä.

      – Timantti! sanoi carcontelainen nousten ja tullen jokseenkin nopeasti portaita alas. – Mikä timantti tuo on?

      – Etkö kuullut siitä mitään? sanoi Caderousse. – Se on timantti, jonka tuo poika on määrännyt meille, isälleen, kolmelle ystävälleen, Fernandille, Danglars'ille ja minulle, ja sitten morsiamelleen.

      Timantti on viidenkymmenentuhannen frangin arvoinen.

      – Oh, kuinka kaunis! sanoi vaimo.

      – Viides osa tästä hinnasta on siis meidän? sanoi Caderousse.

      – Niin on, vastasi apotti. – Ja sen lisäksi luulen, että minulla on oikeus jakaa vanhan Dantèsin osuus teidän

Скачать книгу