LITMIR.BIZ

Скачать книгу

itse olette niin tahtonut, jatkoi apotti rauhallisesti pistäen timantin taskuunsa. – Antakaa nyt minulle Edmondin ystävien osoitteet, jotta voin täyttää hänen viimeisen tahtonsa.

      Raskaina pisaroina virtasi hiki Caderoussen otsalta. Hän näki apotin nousevan paikaltaan, menevän ovelle ikään kuin tarkastaakseen hevostaan, ja palaavan.

      Caderousse ja hänen vaimonsa katsoivat toisiinsa.

      – Timantti voisi olla yksinomaan meidän, sanoi Caderousse.

      – Niinkö luulet? vastasi vaimo.

      – Kirkonmies ei petä meitä.

      – Tee niin kuin tahdot, sanoi vaimo, – minä en sekaannu asiaan.

      Ja hän alkoi väristen nousta portaita. Hänen hampaansa kalisivat, vaikka oli paahtavan kuuma ilma.

      Viimeisellä askelmalla hän pysähtyi hetkiseksi.

      – Mieti tarkoin, Gaspard, sanoi hän.

      – Minä olen jo tehnyt päätökseni, vastasi Caderousse.

      Huoaten meni carcontelainen huoneeseensa.

      – Mitä olette päättänyt? kysyi apotti.

      – Kertoa teille kaikki, vastasi toinen.

      – Luullakseni teette siinä viisaasti, sanoi apotti. – Minä en välttämättömästi tahdo tietää, mitä haluatte salata, mutta jos autatte minua jakamaan rahat vainajan toivomuksen mukaan, niin sitä parempi.

      – Luulen kyllä voivani, vastasi Caderousse, ja toivon ja ahneuden puna nousi hänen poskilleen.

      – Minä kuuntelen, sanoi apotti.

      – Odottakaahan, joku voisi keskeyttää meidät juuri tärkeimmässä kohdassa, sanoi Caderousse, – ja se olisi ikävä asia. Ja parempihan on, ettei kukaan tiedä teidän tulleen tänne.

      Hän meni majatalonsa ovelle, sulki sen ja varmuuden vuoksi telkesi sen vielä yökangellakin.

      Tällä välin apotti oli valinnut paikan, missä hän parhaiten saattoi kuunnella. Hän istui nurkassa, jolloin itse jäi varjoon, mutta valo lankesi sitä kirkkaammin toisen kasvoille. Pää kumarassa ja kädet ristissä tai oikeammin sanoen puristaen niitä yhteen hän valmistautui kuuntelemaan kertomusta. Caderousse siirsi rahin häntä vastapäätä ja istui sille.

      – Muista, etten minä kehota sinua mihinkään, sanoi carcontelaisen väräjävä ääni permannon läpi, aivan kuin hän olisi nähnyt, mitä alhaalla tapahtui.

      – Hyvä on, sanoi Caderousse, – ei puhuta siitä enää. Minä otan kaiken vastuun.

      Ja hän aloitti.

      27. Kertomus

      – Ennen kuin aloitan, sanoi Caderousse, – täytyy teidän luvata minulle jotakin.

      – Mitä? kysyi apotti.

      – Että jos joskus jollakin tavoin käytätte minulta saamianne tietoja, ette mainitse minua, sillä ne, joista nyt teille aion puhua, ovat rikkaita ja mahtavia, ja jos he koskevat minuun vain pikkusormensa päälläkin, menen rikki kuin lasi.

      – Olkaa rauhassa, ystäväni, sanoi apotti, – olenhan pappi, ja tunnustus kuolee minun poveeni. Muistakaa, että meidän ainoana tehtävänämme on arvokkaalla tavalla täyttää ystävävainajamme viimeinen tahto. Puhukaa siis peittelemättä ja ilman vihaa. Ilmaiskaa totuus, puhdas totuus. En tunne enkä luultavasti koskaan tutustukaan niihin henkilöihin, joista aiotte minulle puhua. Sitä paitsi olen italialainen enkä ranskalainen. Toimeni kuuluvat Jumalalle eivätkä ihmisille. Palaan luostariini, josta lähdin ainoastaan täyttääkseni kuolevan viimeisen tahdon.

      Nämä lauseet näyttivät suuresti rauhoittavan Caderoussea.

      – Siinä tapauksessa, sanoi Caderousse, – minä tahdon ja minun pitääkin ilmaista, millaisia olivat ne ihmiset, joita Edmond-parka luuli ystävikseen.

      – Aloittakaamme hänen isästään, sanoi apotti. – Edmond puhui paljon tästä miehestä, jota hän näytti suuresti rakastaneen.

      – Tarina on surullinen, sanoi Caderousse pudistaen päätään. – Ette kai tunne sen alkuakaan.

      – Edmond kertoi kyllä minulle kaikki siihen asti, kun hänet vangittiin eräässä Marseillen lähellä olevassa ravintolassa, sanoi apotti.

      – Réservessä! Muistan vielä koko tapauksen, aivan kuin näkisin sen edessäni.

      – Eikö silloin vietetty hänen kihlajaisiaan?

      – Vietettiin, kemuja, jotka alkoivat perin iloisesti, mutta päättyivät perin surullisesti. Komissaari ja neljä sotilasta hänen seurassaan astuivat sisään ja Dantès vangittiin.

      – Siihen minun tietoni loppuvat, sanoi pappi. – Ei Dantèskaan tietänyt asiasta sen enempää eikä koskaan sen koommin nähnyt ainoatakaan noista viidestä mainitsemastani henkilöstä eikä kuullut heistä puhuttavan.

      – No niin! Kun Dantès oli vangittu, riensi herra Morrel heti hankkimaan tietoja. Ne olivat hyvin surullisia. Vanha Dantès palasi yksinään asuntoonsa, kääri hääpukunsa itkien kokoon, käveli koko päivän huoneessaan edestakaisin eikä mennyt illallakaan levolle, sillä asuin hänen alapuolellaan ja kuulin hänen askelensa läpi koko yön. En minäkään nukkunut, sillä vanhuksen tuska koski kipeästi minuun ja jokainen hänen askelensa särki sydäntäni, aivan kuin hän olisi jalallaan astunut sydämelleni. – Seuraavana päivänä Mercedes tuli Marseilleen pyytämään Villefort'ia suojelemaan Dantèsia. Hän ei käynnillään saavuttanut mitään. Samalla matkalla hän meni vanhuksen luo. Kun hän näki vanhuksen alakuloisena ja masentuneena, sai kuulla, ettei hän ollut nukkunut eikä syönyt, tahtoi hän viedä vanhuksen mukanaan hoitaakseen häntä, mutta vanhus ei siihen suostunut. "Ei", sanoi hän. "Minä en tahdo lähteä asunnostani, sillä poikani rakastaa minua enemmän kuin ketään muuta. Ja jos hän pääsee vankilasta, niin hän tulee ensiksi minun luokseni. Mitä hän sanoisikaan, ellen olisi täällä häntä odottamassa?" – Kuulin koko keskustelun eteiseen ja olisin suonut, että Mercedes olisi saanut vanhuksen lähtemään seurassaan. Minä en saanut rauhaa, kun askelet kaikuivat kaiken päivää pääni päällä.

      – Mutta ettekö itse mennyt vanhusta lohduttamaan? kysyi pappi.

      – Ei voi lohduttaa muita kuin niitä, jotka tahtovat lohdutusta, sanoi Caderousse, – eikä hän tahtonut. En tiedä miksi, mutta hän ei mielellään nähnyt minua. Eräänä yönä, kun kuulin nyyhkytyksiä, en voinut olla menemättä hänen luokseen. Mutta kun pääsin ovelle, ei hän enää nyyhkyttänyt, hän rukoili. En osaa teille kuvaillakaan, kuinka kauniisti hän rukoili ja kuinka surullisesti valitti. Se oli jo enemmän kuin hurskautta, se oli enemmän kuin tuskaa. Minä, joka en ole tekopyhä enkä kärsi jesuiittoja, sanoinkin sinä päivänä: Olen onnellinen, kun olen yksin eikä Jumala ole minulle lapsia antanut, sillä jos olisin isä ja kärsisin noin kuin tuo vanhus-raukka, eikä minulla olisi sydämessäni eikä muistissani niin kauniita sanoja kuin hänellä kääntyäkseni Jumalan puoleen, niin heittäytyisin suoraa päätä mereen, ettei minun tarvitsisi niin paljon kärsiä.

      – Isä parka! mutisi pappi.

      – Päivä päivältä hän eli yhä enemmän yksinään ja muista erillään. Monesti Mercedes ja herra Morrel tulivat häntä katsomaan, mutta ovi oli aina lukossa, ja vaikka olin aivan varma siitä, että hän oli kotona, ei hän avannut. Eräänä päivänä, kun hän vastoin tapaansa otti vastaan Mercedeksen, joka oli aivan epätoivoissaan, koetti hän tätä lohduttaa:

      "Usko minua, tyttäreni", sanoi hän, "hän on kuollut. Ja sen sijaan että me häntä odotamme, hän odottaakin meitä. Olen iloinen siitä, että minä olen vanhempi ja siis ensimmäisenä saan hänet kohdata." – Katsokaahan, olkoon ihminen kuinka hyvä tahansa, niin aikaa myöten väsyy käymään sellaisten luona, jotka tekevät meidät murheellisiksi. Lopulta oli vanha Dantès aivan yksinään. En nähnyt hänen

Скачать книгу