LITMIR.BIZ

Скачать книгу

kun sinä, köyhä ja yksinäinen, miellytät minua enemmän kuin Marseillen rikkaimman laivanisännän tai pankkiirin tytär! Mitä kaipaa minunlaiseni mies? Kunniallista vaimoa ja hyvää talonemäntää. Kenessä muussa tapaisin nämä ominaisuudet kauniimmin yhtyneinä kuin sinussa?

      – Fernand, vastasi Mercedes pudistaen päätään, – naisesta tulee huono vaimo ja hän pysyy vaivoin kunniallisena, kun rakastaa toista miestä kuin omaansa. Tyydy ystävyyteeni, sillä sanon sen kerta vielä, se on ainoa, mitä voin sinulle antaa.

      – Ymmärrän tarkoituksesi, sanoi Fernand. – Kestät kärsivällisesti oman köyhyytesi, mutta pelkäät minun köyhyyttäni. No niin, Mercedes, jos rakastaisit minua, niin koettaisin onneani. Sinä tuottaisit minulle menestystä, ja minusta tulisi rikas. Voin laajentaa kalastustani, voin mennä kirjuriksi johonkin liikkeeseen, jopa ruveta kauppiaaksikin!

      – Et voi ryhtyä ainoaankaan noista puuhista, Fernand; olet sotilas, ja olet tässä kylässä vain siksi, ettei ole sotaa. Pysy siis kalastajana. Älä haudo mielessäsi unelmia, jotka tekevät todellisuuden entistä vaivalloisemmaksi, ja tyydy ystävyyteeni, koska en voi sinulle muuta tarjota.

      – No niin, olet oikeassa, Mercedes, rupean merimieheksi. Silloin minulla on isiltämme perityn puvun sijasta, jota sinä halveksit, kiiltävä hattu, raitainen paita ja sininen takki, jossa on ankkurin kuvilla koristetut napit. Sellaisessahan puvussa pitää olla miellyttääkseen sinua?

      – Mitä sillä tarkoitat? kysyi Mercedes katsahtaen tuimasti häneen. – Mitä sillä tarkoitat? En ymmärrä sinua.

      – Sanon vain, Mercedes, että olet minulle sen vuoksi niin tyly ja armoton, että odotat erästä, jolla on sellainen puku. Mutta tuo odottamasi onkin ehkä epäluotettava, ja ellei hän ole, niin on meri sitä enemmän.

      – Fernand, luulin sinua hyväksi, mutta erehdyinkin! Sinulla on paha sydän, sillä pyydät Jumalan vihaa kateellisuutesi avuksi. No niin, en salaa, odotan ja rakastan sitä miestä, josta puhuit, ja ellei hän palaa, niin en syytä häntä uskottomuudesta niin kuin sinä, vaan sanon, että hän on kuollut rakastaen minua.

      Nuori mies teki raivoa ilmaisevan liikkeen.

      – Minä ymmärrän, jatkoi Mercedes, – sinä vihaat häntä sen vuoksi, etten minä rakasta sinua. Aiot koettaa, voittaako katalonialainen puukkosi hänen tikarinsa. Mitä hyötyä siitä olisi? Menetät ystävyyteni, jos häviät, näet sen muuttuvan vihaksi, jos voitat. Ei, Fernand, älä anna valtaa huonoille ajatuksillesi. Minä rakastan Edmond Dantèsia, eikä kukaan muu kuin Edmond ole oleva mieheni.

      – Ja rakastat häntä aina?

      – Niin kauan kuin elän.

      – Mutta jos hän on kuollut?

      – Jos hän on kuollut, niin kuolen minäkin.

      – Mutta jos hän unohtaa sinut?

      – Mercedes! huusi iloinen ääni ulkoa. – Mercedes!

      – Ah! huudahti nuori tyttö punehtuen ilosta ja sävähtäen rakkaudesta, – näethän, ettei hän ole minua unohtanut, koska hän on tuolla.

      Hän riensi ovea kohden, avasi sen ja huusi:

      – Edmond, tässä olen!

      Fernand sävähti kuin käärmeen nähdessään ja lysähti tuoliin.

      Edmond ja Mercedes vaipuivat toistensa syliin. Marseillen kirkas aurinko sulki heidät valovirtaansa. Ensi aluksi he eivät nähneet mitään ympärillään. Voimakas onni erotti heidät kaikesta muusta maailmasta, he puhuivat vain katkonaisia sanoja, jotka ilmaisivat niin suurta tunnetta, että sitä olisi voinut luulla tuskaksi.

      Äkkiä Edmond huomasi Fernandin synkän muodon, uhkaavan ja kalpean. Vaistomaisella liikkeellä tarttui nuori katalonialainen vyöhönsä pistettyyn puukkoon.

      – Anteeksi, sanoi Dantès rypistäen silmäkulmiaan, – en huomannutkaan, että meitä oli kolme.

      Sitten kääntyen Mercedeksen puoleen:

      – Kuka on tuo herra?

      – Tästä herrasta tulee paras ystäväsi, Dantès, sillä hän on ystäväni, serkkuni, veljeni. Hän on Fernand, mies, jota lähinnä sinua rakastan eniten maailmassa. Etkö tunne häntä?

      – Tunnen kyllä, sanoi Edmond.

      Ja irroittautumatta Mercedeksestä, jonka kättä hän piti kädessään, hän ojensi toisen kätensä sydämellisesti katalonialaiselle.

      Mutta sen sijaan että olisi vastannut tähän ystävälliseen liikkeeseen, Fernand pysyikin vaiti ja liikkumattomana aivan kuin kuvapatsas.

      Silloin Edmond loi kysyvän katseen levottomasta ja vapisevasta Mercedeksestä synkkään ja uhkaavaan Fernandiin.

      Tämä ainoa katse selitti hänelle kaiken.

      Suuttumus nousi hänen otsalleen.

      – En tietänyt kiirehtiessäni luoksesi, Mercedes, että tapaan täällä vihollisen.

      – Vihollisen! huudahti Mercedes luoden suuttuneen katseen serkkuunsa. – Vihollisen, sanot, Edmond! Jos uskoisin sanojasi, niin tarttuisin käsivarteesi ja lähtisin kanssasi Marseilleen jättäen taloni ainiaaksi.

      Fernandin katse salamoi.

      – Ja jos onnettomuus kohtaa sinua, Edmond, jatkoi tyttö säälimättömän tyynesti todistaen Fernandille lukeneensa hänen salaisimmat ajatuksensa, – jos onnettomuus kohtaa sinua, niin kiipeän Morgionin kallioille ja heittäydyn suin päin syvyyteen.

      Fernand kävi pelottavan kalpeaksi.

      – Mutta sinä erehdyt, Edmond, jatkoi Mercedes, – täällä ei ole vihollisiasi. Täällä ei ole muita kuin Fernand, veljeni, joka puristaa kättäsi kuin uskollisin ystävä ainakin.

      Tämän sanoessaan nuori tyttö loi käskevän katseensa katalonialaiseen, joka aivan kuin tämän katseen lumoamana lähestyi hitaasti Edmondia ojentaen hänelle kätensä.

      Hänen vihansa näytti korkeana, voimattomana aaltona särkyvän sitä vaikutusta vastaan, joka tytöllä oli häneen.

      Mutta tuskin hän oli koskettanut Edmondin kättä, kun hän jo tunsi tehneensä kaiken voitavansa ja syöksyi talosta pois.

      – Voi! huudahti hän juostessaan aivan kuin mielipuoli ja tarttuessaan molemmin käsin tukkaansa. – Voi, kuka pelastaa minut tuosta miehestä? Minä olen onneton, sanomattoman onneton.

      – Hoi, katalonialainen! Hoi, Fernand! Minne sinä juokset? kuului ääni.

      Nuori mies pysähtyi äkkiä, katsoi ympärilleen ja näki Caderoussen istuvan Danglars'in kanssa eräässä lehtimajassa.

      – Hoi! sanoi Caderousse. – Miksi et tule tänne? Onko sinulla niin kova kiire, ettet jouda sanomaan hyvää päivää ystävillesi?

      – Varsinkin kun heillä on vielä melkein täysinäinen pullo edessään, lisäsi Danglars.

      Fernand katsoi hämmästyneenä miehiin sanomatta sanaakaan.

      – Hän näyttää aivan nololta, sanoi Danglars töytäisten polvellaan Caderoussea. – Olisimmekohan erehtyneet, olisikohan Dantès vastoin luuloamme päässyt voitolle?

      – Hitto vieköön, siitä on päästävä selville! sanoi Caderousse.

      Ja kääntyen nuoren miehen puoleen hän sanoi:

      – No, Fernand, minkä päätöksen teet?

      Fernand kuivasi hien otsaltaan ja astui lehtimajaan, jonka siimes näytti hiukan tyynnyttävän hänen kiihtynyttä mieltään ja rauhoittavan hänen uupunutta ruumistaan.

      – Päivää, sanoi hän, – huusitteko minua?

      Ja hän melkein putosi istumaan tuolille pöydän ääreen.

      – Huusin sinua sen vuoksi, että juoksit aivan kuin hullu ja pelkäsin sinun syöksyvän

Скачать книгу