LITMIR.BIZ

Скачать книгу

teiltä kahden viikon lomaa.

      – Mennäksenne naimisiin?

      – Ensiksikin sen vuoksi; ja sitten mennäkseni Pariisiin.

      – Hyvä, hyvä, ottakaa niin paljon lomaa kuin tarvitsette, Dantès. Laivan purkaminen kestää ainakin kuusi viikkoa, emmekä lähde merille ennen kuin kolmen kuukauden päästä… Mutta kolmen kuukauden päästä teidän täytyy olla täällä. Pharaon, sanoi laivanisäntä taputtaen nuorta miestä olalle, – ei voi lähteä ilman kapteeniaan.

      – Ilman kapteeniaan! huudahti Dantès ilosta välkkyvin silmin. – Ajatelkaahan, mitä sanotte, tehän täytätte hartaimmat toivomukseni.

      Onko tarkoituksenne nimittää minut Pharaonin kapteeniksi?

      – Jos olisin yksin määräämässä, niin ojentaisin käteni teille, rakas Dantès, ja sanoisin: "Asia on päätetty"; mutta minulla on liikekumppani, ja muistattehan italialaisen sananlaskun: Che a compagne, a padrone.1 Mutta puoliksi ainakin on asia päätetty, sillä kahdesta äänestä olette saanut toisen. Mitä tulee toisen hankkimiseen, niin luottakaa siinä suhteessa minuun, teen parhaani.

      – Oh, herra Morrel, sanoi nuori mies tarttuen kyynelsilmin laivanisännän molempiin käsiin. – Herra Morrel, minä kiitän teitä isäni ja Mercedeksen puolesta.

      – Hyvä on, hyvä on, Edmond, taivaassa on Jumala, joka valvoo kunnon miesten etuja. Menkää isäänne tapaamaan, menkää Mercedestä tapaamaan ja tulkaa sitten luokseni.

      – Saanko ensin soutaa teidät maihin?

      – Ei, kiitos. Jään päättämään tilit Danglars'in kanssa. Oletteko matkanne kuluessa ollut häneen tyytyväinen?

      – Riippuu siitä, mitä tuolla kysymyksellä tarkoitatte. Jos tarkoitatte toverina, niin en ole, sillä hän luullakseni ei ole pitänyt minusta sen päivän jälkeen, jolloin tyhmyydessäni kehotin erään riidan johdosta häntä laskemaan maihin Monte-Criston saaren luo ja siellä selvittämään asiamme. Tein tyhmästi ehdottaessani sellaista, ja hänellä oli täysi oikeus kieltäytyä siitä. Jos kysytte samaa hänestä tilinpitäjänä, niin ei minulla siinä suhteessa ole mitään moitittavaa, ja olette varmaankin tyytyväinen siihen tapaan, jolla hän on hoitanut tehtävänsä.

      – Mutta katsokaahan, Dantès, jatkoi laivanisäntä, – jos olisitte Pharaonin kapteeni, niin pitäisittekö Danglars'in mielellänne toimessaan?

      – Kapteenina tai perämiehenä, herra Morrel, vastasi Dantès, – kunnioitan aina sitä miestä, joka nauttii esimiesteni luottamusta.

      – Huomaan teidät joka suhteessa kunnon mieheksi. En enää pidätä teitä.

      Menkää, sillä näen teidän seisovan aivan kuin tulisilla hiilillä.

      – Pääsen siis lomalle? kysyi Dantès.

      – Johan sen sanoin.

      – Saanko ottaa veneenne?

      – Saatte.

      – Näkemiin asti, herra Morrel, ja tuhannet kiitokset.

      – Näkemiin asti, rakas Edmond, ja onnea matkalle.

      Nuori merimies hyppäsi veneeseen, istui perätuhdolle ja käski soutamaan Cannebièrelle. Kaksi merimiestä tarttui heti airoihin, ja vene kiiti niin nopeasti kuin oli mahdollista satojen muiden veneiden lomassa pitkin kaduntapaista kaitaa solaa, joka kahden laivarivin välitse vie sataman suulta Orleansin rantakadulle.

      Laivanvarustaja katseli hymyillen hänen jälkeensä, kunnes näki hänen nousevan maihin, hyppäävän rantalaiturille ja katoavan siihen kirjavaan joukkoon, joka aamusta kello viidestä iltaan kello yhdeksään asti täyttää kuuluisan Cannebière-kadun. Tuosta kadusta nykyajan merenkulkijat ovat niin ylpeitä, että he sanovat hyvin vakavasti ja aivan erikoisella äänenpainolla: Jos Pariisilla olisi Cannebière, niin Pariisi olisi pieni Marseille.

      Kääntyessään laivanisäntä näki takanaan Danglars'in, joka näköjään odotti hänen määräyksiään, mutta oikeastaan seurasi hänkin katseellaan nuorta merimiestä.

      Mutta suuri oli ero näissä molemmissa katseissa.

      2. Isä ja poika

      Jättäkäämme Danglars vihan hengettären yllyttämänä kuiskailemaan laivanisännän korvaan kaikenlaisia ilkeämielisiä otaksumisia ja seuratkaamme Dantèsia, joka kuljettuaan Cannebièren toiseen päähän kääntyy Noailles-kadulle, astuu pieneen taloon Meilhan-puistokäytävän vasemmalle puolelle, rientää pimeitä portaita viidenteen kerrokseen ja pidellen toisella kädellä portaitten kaidepuusta, toisella hilliten sydämensä kiivasta sykintää, pysähtyy raollaan olevan oven eteen, josta näkee pienen huoneen perälle asti. Tässä huoneessa asuu Dantèsin isä.

      Tieto Pharaonin tulosta ei vielä ollut ennättänyt vanhuksen luo. Tämä seisoi parhaillaan tuolilla ja hoiteli vapisevin käsin kapusiinihernettä, joka yhdessä metsäköynnöksen kanssa kierteli rautalankaa pitkin hänen ikkunaansa.

      Äkkiä hän tunsi käsivarsien kietoutuvan ympärilleen, ja tuttu ääni hänen takanaan huusi:

      – Isä, rakas isä!

      Vanhus huudahti ja kääntyi; sitten hän nähdessään poikansa vaipui tämän syliin vapisten ja aivan kalpeana.

      – Mikä sinun on, isä! huudahti nuori mies levottomana. – Oletko sairas?

      – En, en, rakas Edmond, poikani, lapseni, en. Mutta en odottanut sinua, ja ilo, mielenliikutukseni nähdessäni sinut näin odottamatta … oi, hyvä Jumala, tuntuu aivan kuin kuolisin!

      – Toinnu toki, isä, minähän tässä olen, minä! Sanotaan aina, että ilo ei tee pahaa, ja siksi minä näin äkkipäätä tulin sisään. Hymyilehän minulle äläkä katso tuolla tavoin harhailevin silmin. Olen palannut, ja me tulemme onnellisiksi.

      – Sitä parempi, poikani, sitä parempi, sanoi vanhus. – Mutta mitenkä me tulemme onnellisiksi? Etkö enää lähde luotani! Kerrohan onnestasi minulle.

      – Jumala antakoon minulle anteeksi, kun iloitsen onnesta, jonka olen saanut toisen perheen surun kustannuksella. Mutta Jumala tietää, etten olisi toivonut tätä onnea. Se tulee osakseni, eikä minulla ole voimia surra. Kunnon kapteeni Leclère on kuollut, ja luultavasti herra Morrelin suosituksesta minä saan hänen paikkansa. Ymmärrättekö, isäni? Kapteeni kaksikymmenvuotiaana, sata louisdoria palkkaa ja osa voitosta! Eihän köyhä merimies saattaisi todellakaan sen parempaa toivoa.

      – Niin, poikani, niin, toden totta, sanoi vanhus, – se on onni.

      – Sen vuoksi tahdonkin, että ensimmäisillä rahoilla, jotka nostan palkastani, ostan teille pienen talon ja puutarhan, jossa voitte kasvattaa kapusiiniherneitä, kuusamia ja metsäköynnöksiä… Mutta mikä teitä vaivaa, isä? Voitteko pahoin?

      – Rauhoitu, rauhoitu, ei se ole mitään.

      Ukon voimat loppuivat, ja hän lyyhistyi maahan.

      – Mitä tämä on? sanoi nuori mies. – Lasillinen viiniä, isä; se virkistää teitä; missä säilytätte viiniänne?

      – Ei, kiitos, älä etsi. En minä tarvitse, sanoi vanhus koettaen pidättää poikaansa.

      – Kyllä, kyllä, isä, sanokaa, missä sitä on?

      Hän avasi pari kolme kaappia.

      – Tarpeetonta, sanoi vanhus, – viini on loppunut.

      – Mitä, viini loppunut! sanoi Dantès vuorostaan kalveten, katsahtaen vuoroin ukon laihtuneisiin poskiin ja tyhjiin kaappeihin. – Mitä, onko viini loppunut! Oletteko, isä, kärsinyt puutetta?

      – En kärsi mitään puutetta, kun sinä olet täällä, sanoi vanhus.

      – Mutta, sanoi Dantès kuivaten otsaltaan valuvaa hikeä, – jätinhän teille kaksisataa frangia lähtiessäni

Скачать книгу