LITMIR.BIZ

Скачать книгу

Sitten, sanottuaan hyvästi vanhalle Dantèsille, hänkin läksi ja meni tapaamaan Danglars'ia, joka odotti häntä Senac-kadun kulmassa.

      – No, sanoi Danglars, – tapasitko hänet?

      – Tulen juuri hänen luotaan, sanoi Caderousse.

      – Onko hän puhunut kapteeniksi tulemisestaan?

      – Hän puhui siitä aivan kuin jo olisi kapteeni.

      – Parasta on odottaa! sanoi Danglars. – Hän hätiköi mielestäni liikaa.

      – Hitto vieköön, Morrel näyttää luvanneen sen hänelle.

      – Hän on kai sitten hyvin iloinen?

      – Hän on tullut siitä hävyttömäksi. Hän tarjosi jo minulle palveluksiaan, aivan kuin olisi suuri herra. Hän tarjosi minulle rahaa lainaksi, aivan kuin olisi suuri pankkiiri.

      – Ja sinä kieltäydyit ottamasta vastaan?

      – Tietysti. Vaikka olisinhan varsin hyvin voinut ottaa vastaan, sillä minä olen hänelle antanut ensimmäiset kultarahat, joita hän on käsissään pidellyt. Mutta nyt ei Dantès tarvitse enää ketään, hänestä tulee kapteeni.

      – Mitä vielä, sanoi Danglars. – Hän ei ole vielä kapteeni.

      – Se olisi hyvä asia, sanoi Caderousse, – sillä muuten tästä lähin tuskin saa puhuakaan hänen kanssaan.

      – Jos me oikein tahdomme, sanoi Danglars, – niin hän pysyy sinä, mikä hän on, ehkä tulee vähäpätöisemmäksikin.

      – Mitä sillä tarkoitat?

      – En mitään, puhun itsekseni. Ja onko hän yhä vielä rakastunut kauniiseen katalonialaistyttöön?

      – Ihan hulluna. Hän läksi juuri tytön luo, mutta ellen erehdy, niin hän saa siltä taholta ikävyyksiä.

      – Selitähän.

      – Minkä tähden?

      – Asia on tärkeämpi kuin tiedätkään. Ethän sinä pidä Dantèsista?

      – Minä en pidä röyhkeistä miehistä.

      – No niin, kerro siis, mitä tiedät tuosta tytöstä.

      – En tiedä mitään varmaa. Mutta sen mukaan, mitä olen huomannut, uskon, että tulevalle kapteenille koituu ikävyyksiä, niin kuin jo mainitsin.

      – Mitä olet nähnyt? Kerrohan.

      – No niin, olen nähnyt, että joka kerta kun Mercedes tulee kaupunkiin, on hänen seurassaan pitkä katalonialainen poika, mustasilmäinen, punanaamainen, hyvin tumma ja tulinen. Tyttö sanoo häntä "serkukseen".

      – Todellakin. Ja uskotko, että tuo serkku mielistelee häntä?

      – Otaksun niin. Mitä muuta tekemistä olisi kaksikymmenvuotiaalla pojalla ja kahdeksantoistavuotiaalla tytöllä keskenään?

      – Ja sanoitko Dantèsin menneen Catalansiin?

      – Hän läksi ennen minua.

      – Jos me lähdemme samaan suuntaan, niin pysähdymme Réserven luo ja viiniä juodessamme odottelemme uutisia.

      – Kuka niitä meille tuo?

      – Olemmehan tien varrella ja näemme Dantèsin kasvoista, mitä tapahtuu.

      – Olkoon niin, sanoi Caderousse, – mutta sinä saat maksaa.

      – Kyllä maksan, sanoi Danglars.

      Ja molemmat läksivät nopein askelin kulkemaan mainittua paikkaa kohden.

      Tultuaan perille he käskivät tuomaan pullon viiniä.

      Ukko Pamphile oli nähnyt Dantèsin kulkevan noin kymmenen minuuttia sitten ohitse.

      Tietäessään varmasti, että Dantès oli Catalansissa, he istuivat puhkeavien plataanien ja sykomorien suojaan, joiden oksilla iloinen lintuparvi lauloi. Oli kevään ensimmäinen kaunis päivä.

      3. Katalonialaiset

      Sadan askelen päässä siitä paikasta, jossa ystävykset istuivat tarkkaavina katsellen ja kuulostellen ja samalla maistellen hehkuvaa La Malgue – viiniä, oli kalliolla Catalansin kylä.

      Salaperäinen ihmisjoukko oli muinoin lähtenyt Espanjasta ja laskenut maihin tuolle niemekkeelle, jossa heitä vieläkin on. Heidän johtajansa, joka osasi provencelaista murretta, pyysi Marseillen kaupungilta tätä alastonta ja karua niemekettä, jolle he muinaisajan merimiesten tavoin olivat vetäneet purtensa maihin. Heidän pyyntöönsä suostuttiin, ja kolme kuukautta myöhemmin syntyi kylä noiden kahdentoista tai viidentoista purren ympärille, jotka olivat heidät tuoneet.

      Tässä kylässä, joka oli rakennettu omituiseen ja hauskaan, puoliksi maurilaiseen, puoliksi espanjalaiseen tyyliin, asuu vieläkin näiden miesten jälkeläisiä, ja he puhuvat isiensä kieltä. Kolme tai neljä vuosisataa he ovat pysyneet uskollisina tälle niemekkeelle, jolle he olivat asettuneet aivan kuin merilinnut, sekaantumatta millään tavoin Marseillen asukkaisiin, rakentaen avioliittoja keskenään ja säilyttäen isänmaansa tavat ja puvut, samoin kuin olivat säilyttäneet sen kielenkin.

      Lukija seuratkoon meitä kylän ainoata tietä pitkin ja astukoon kanssamme pieneen taloon, jolle aurinko on antanut tuon erikoisen, kuihtuneen lehden värin, mikä on niin ominaista tämän maan rakennuksille, joiden sisäseinien ainoana koristuksena on kellahtava rappaus.

      Seinän vieressä seisoi nuori tyttö. Hänen tukkansa oli musta kuin kivihiili ja silmät säteilivät kuin gasellin silmät. Hän poimi hienoilla, jalomuotoisilla sormillaan rikki niittykukkaa, jonka lehtiä oli hänen edessään lattialla. Hänen kyynärpäihin asti paljaat, ruskettuneet käsivartensa, kauniit kuin Venuksella, värisivät kuumeentapaisesta kärsimättömyydestä, ja hänen notkea ja kauniisti muodostunut jalkansa polki maata.

      Kolmen askelen päässä hänestä istui tuolilla, kyynärpää vanhaan madonsyömään pöytään nojaten, kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen nuorukainen katsellen häntä samalla sekä levottomasti että vihaisesti. Hänen silmänsä kysyivät, mutta nuoren tytön terävä ja varma katse hillitsi häntä.

      – Kuulehan nyt minua, Mercedes, sanoi nuori mies. – Tulee pääsiäinen, ja silloin on sopiva viettää häitä. Vastaahan minulle!

      – Olenhan vastannut sinulle satoja kertoja, Fernand, ja mahdat suorastaan vihata omaa rauhaasi, kun kyselet yhä uudestaan samaa minulta!

      – Sano se kerta vielä, sano se kerta vielä, jotta oikein sen uskoisin. Sano että hylkäät rakkauteni, jonka äitisi hyväksyi. Pane minut uskomaan, että leikit onnellani ja että elämäni ja kuolemani eivät merkitse sinulle mitään. Hyvä Jumala, hyvä Jumala, olen kymmenen vuotta uneksinut pääseväni mieheksesi, Mercedes, ja kadotan näin tämän toiveen, joka oli elämäni ainoa sisällys!

      – Minä en vähääkään ole yllyttänyt sinussa tätä toivoa, Fernand, vastasi Mercedes. – Ethän voi syyttää minun kertaakaan keimailleen sinulle. Olen aina sanonut sinulle: Rakastan sinua kuin omaa veljeäni, mutta älä koskaan vaadi minulta muuta kuin tätä sisaren rakkautta, sillä sydämeni on toisen oma. Enkö aina ole sanonut niin?

      – Olet, tiedän sen kyllä, vastasi nuori mies. – Olet ollut minua kohtaan julman suora. Mutta unohdatko, että katalonialaisten keskuudessa vallitsee pyhä laki, jonka mukaan avioliitot solmitaan oman heimon keskuudessa?

      – Erehdyt, Fernand, se ei ole mikään laki, vaan ainoastaan tapa, siinä kaikki. Ja seuraa neuvoani, älä vetoa omaksi eduksesi tähän tapaan. Sinut on määrätty sotaväkeen. Vain toistaiseksi olet vapaa. Minä päivänä tahansa voit saada kutsun sotapalvelukseen. Kun kerran olet sotilas, miten voit enää tukea minua, köyhää orporaukkaa, jolla ei ole mitään omaisuutta, ei muuta kuin tämä melkein rappiolle joutunut maja ja muutamia kuluneita verkkoja, jotka äitini peri isältäni ja minä häneltä. Vuosi on kulunut äitini kuolemasta,

Скачать книгу