LITMIR.BIZ

Скачать книгу

on päivänselvää, sanoi hän, – ja olette ollut liian lapsellinen ja liian hyvä, kun ette heti alussa ole arvannut kaikkea.

      – Niinkö luulette? huudahti Dantès. – Sehän olisi suorastaan halpamaista!

      – Millainen oli Danglars'in käsiala tavallisesti?

      – Kaunis ja vino käsiala.

      – Millainen oli tuon nimettömän kirjeen käsiala?

      – Taaksepäin vino.

      Apotti hymyili.

      – Väärennetty, eikö niin?

      – Se oli siksi liian selvä.

      – Odottakaahan, sanoi hän.

      Hän otti kynänsä tai pikemmin sanoen sen, mitä hän kynäksi sanoi, kastoi sen musteeseen ja kirjoitti vasemmalla kädellään tätä varten valmistetulle palttinalle ilmiannon pari kolme ensimmäistä riviä.

      Dantès peräytyi ja katsoi melkein kauhuissaan apottiin.

      – Kummallista, huudahti hän, – kuinka tämä käsiala muistuttaa sitä.

      – Siksi, että tuo ilmianto oli kirjoitettu vasemmalla kädellä. Olen tullut huomaamaan erään asian, jatkoi apotti.

      – Minkä?

      – Että kaikki oikealla kädellä kirjoitetut käsialat ovat erilaisia ja kaikki vasemmalla kirjoitetut samanlaisia.

      – Olettepa te kaiken nähnyt ja kaiken huomannut!

      – Jatkakaamme. Kenelle oli etua siitä, ettette mennyt naimisiin Mercedeksen kanssa?

      – Eräälle nuorelle miehelle, joka rakasti häntä.

      – Hänen nimensä?

      – Fernand.

      – Sehän on espanjalainen nimi.

      – Hän olikin kotoisin Catalansista.

      – Luuletteko, että hän olisi voinut kirjoittaa tuon kirjeen?

      – En! Hän olisi ennemmin pistänyt minua puukollaan.

      – Niin, se on espanjalaisen luonteen mukaista, he voivat tappaa, mutta eivät menetellä raukkamaisesti.

      – Sitä paitsi, jatkoi Dantès, – hän ei tietänyt mitään ilmiannossa mainituista yksityiskohdista.

      – Ette siis ollut niitä ilmaissut kenellekään?

      – En kenellekään.

      – Ette edes rakastetullenne?

      – En edes morsiamelleni.

      – Kirjoittaja on siis Danglars.

      – Nyt olen siitä varma.

      – Odottakaahan … tunsiko Danglars Fernandin?

      – Ei … tunsi… Minä muistuttelen…

      – Mitä?

      – Kihlajaisteni edellisenä iltana näin heidät yhdessä ukko Pamphilen ravintolan lehtimajassa. Danglars oli ystävällinen ja laski leikkiä, Fernand oli kalpea ja rauhaton.

      – Olivatko he kahden?

      – Eivät, heidän seurassaan oli kolmaskin toveri, jonka hyvin tunsin ja joka epäilemättä oli tutustuttanut heidät toisiinsa, muudan räätäli Caderousse; mutta hän oli humalassa; odottakaahan … odottakaahan… Kuinka en muistanut sitä? Viereisellä pöydällä oli mustepullo, paperia ja kyniä. (Dantès nosti kätensä otsalleen.) Oi, noita roistoja, noita roistoja!

      – Tahdotteko vielä tietää lisää? sanoi apotti nauraen.

      – Tahdon, tahdon, sillä te näette selvästi kaiken. Tahdon tietää, miksi minua ei kuulusteltu muuta kuin yksi ainoa kerta, miksi en joutunut tuomarin eteen ja miksi minut tuomittiin ilman tutkintoa.

      – Tämä kohta on sotkuisempi, sanoi apotti, – oikeuslaitoksella on omat synkät ja salaperäiset temppunsa, joista on vaikea päästä selville. Se, mitä tähän asti olemme tehneet noiden molempien ystävienne suhteen, on ollut vain lasten leikkiä; tässä kohdassa tarvitsen tarkempia tietoja.

      – Kyselkää, sillä näettehän selvemmin elämääni kuin minä itse.

      – Kuka teitä kuulusteli? Kuninkaallinen prokuraattoriko, hänen sijaisensa vai tutkintotuomari?

      – Hänen sijaisensa.

      – Nuori vai vanha?

      – Nuori; kahdenkymmenenseitsemän tai – kahdeksan ikäinen.

      – Hyvä! Ei vielä turmeltunut, mutta jo kunnianhimoinen, sanoi apotti.

      – Millä tavoin hän teitä kohteli?

      – Pikemmin lempeästi kuin ankarasti.

      – Kerroitteko hänelle kaiken?

      – Kerroin.

      – Ja muuttuiko hänen menettelytapansa kuulustelun aikana?

      – Muuttui hetkiseksi, kun hän oli lukenut kirjeen, joka oli syynä vangitsemiseeni. Onnettomuuteni näytti aivan musertavan hänet.

      – Onnettomuutenneko?

      – Niin.

      – Oletteko aivan varma siitä, että hän säälitteli teidän onnettomuuttanne?

      – Hän todisti ainakin kauniilla tavalla ystävyyttään.

      – Millä tavalla?

      – Hän poltti sen ainoan paperin, joka oli minulle raskauttava.

      – Minkä? Ilmiannonko?

      – Ei, kirjeen.

      – Oletteko siitä varma?

      – Hän teki sen minun nähteni.

      – Se on eri asia; tuo mies voi olla suurempi rikollinen kuin uskottekaan.

      – Saatte minut vapisemaan, kautta kunniani! sanoi Dantès. – Onko maailma sitten täynnä tiikereitä ja krokotiileja?

      – On. Mutta kaksijalkaiset tiikerit ja krokotiilit ovat vaarallisempia kuin nelijalkaiset.

      – Jatkakaamme, jatkakaamme.

      – Mielelläni. Sanoitte siis hänen polttaneen kirjeen?

      – Niin, ja hän sanoi: "Näettehän, teitä vastaan ei ole muuta kuin tämä todistus, ja sen minä hävitän."

      – Moinen teko on liian jalo ollakseen luonnollinen.

      – Niinkö uskotte?

      – Olen siitä varma. Kenelle tuo kirje oli osoitettu?

      – Herra Noirtier'lle, Coq-Héron-katu n: o 13 Pariisissa.

      – Voitteko otaksua, että prokuraattorin sijaisella oli jotakin hyötyä siitä, että tuo kirje hävisi?

      – Ehkä; sillä hän sai minut lupaamaan pari kolme kertaa oman etuni vuoksi, etten puhu tästä kirjeestä kenellekään, ja hän vannotti minua olemaan lausumatta sen henkilön nimeä, jolle kirje oli osoitettu.

      – Noirtier? sanoi apotti. – Noirtier? Tunsin erään Noirtier'n entisen Etrurian kuninkaan hovissa, Noirtier'n, joka vallankumouksen aikana oli ollut girondisti. Mikä oli tuon prokuraattorin sijaisen nimi?

      – Villefort.

      Apotti purskahti nauruun.

      Dantès katsoi häneen kummastuneena.

      – Mikä teitä vaivaa? kysyi hän.

      – Näettekö tuon päivänsäteen? kysyi apotti.

      – Näen.

      – No niin; kaikki on minulle nyt selvempää ja kirkkaampaa kuin tuo säde. Lapsiraukka, nuori mies parka! Ja tuo virkamies oli teille ystävällinen?

      – Oli.

      – Tuo

Скачать книгу