LITMIR.BIZ

Скачать книгу

enää koskaan saa vapautta maistaa.

      Edmond painoi päänsä kumaraan, jotta ei näyttäisi, kuinka hän iloitsi vain siitä, että oli saanut toverin. Hän ei jaksanut nyt tätä sääliä.

      Apotti Faria meni istumaan Dantèsin vuoteelle.

      Edmond jäi seisomaan. Nuori mies ei koskaan ollut ajatellut pakoa. Se näytti niin mahdottomalta, ettei hän tahtonut sitä yrittääkään, vaan vaistomaisesti vältti pelkkää ajatustakin. Kaivaa viisikymmentä jalkaa maan alla, uhrata tähän työhön kaksi vuotta päästäksensä jyrkkänä mereen laskeutuvalle kalliolle, syöksyä viisikymmentä, kuusikymmentä, ehkä sata jalkaa syvyyteen pudotakseen päänsä murskaksi kallioon, ellei vartijan kuula jo sitä ennen ole tappanut, joutua uimaan puoli peninkulmaa, jos muista vaaroista on päässyt, – ei, mieluummin alistui kohtaloonsa, ja olemmehan nähneet, että Dantèsissa tämä alistuminen oli mennyt niin pitkälle, että hän halusi kuolla.

      Mutta nyt, kun nuori mies oli nähnyt vanhuksen takertuvan elämään niin kiihkeästi ja esimerkillään näyttävän, kuinka pitkälle epätoivoinen päättäväisyys voi mennä, hän alkoi miettiä ja mittailla omaa rohkeuttaan. Joku muu oli yrittänyt sitä, mitä hän ei ollut ajatellutkaan tehdä. Eräs toinen, häntä vanhempi, heikompi, kömpelömpi, oli kekseliäisyydellä ja kärsivällisyydellä hankkinut itselleen kaikki työaseet, joita oli tarvinnut tätä uskomatonta työtään varten; toinen oli kaiken sen tehnyt, se ei siis ollut mahdotonta Dantèsille. Faria oli kaivanut viisikymmentä jalkaa, hän kaivaa sata. Faria oli viidenkymmenen vuoden ikäisenä tarvinnut tähän työhön kolme vuotta, hän oli puolta nuorempi, hän oli valmis käyttämään siihen kuusi. Faria, apotti, tiedemies, kirkonmies, ei ollut pelännyt uida Ifin linnasta Daumen, Ratonneaun tai Lemairen saareen. Hän, Edmond, merimies, hän, Dantès, uskalias sukeltaja, joka niin usein oli ollut etsimässä korallioksaa meren pohjasta, pelkäisikö hän uida niin pitkää matkaa? Olihan hän uinut meressä tuntikausia astumattakaan rantaan välillä. Ei, ei, Dantès ei tarvinnut rohkaistuakseen muuta kuin esimerkin. Kaiken sen, minkä toinen oli tehnyt tai saattanut tehdä, tekee Dantès.

      Nuori mies mietti hetkisen.

      – Olen keksinyt keinon, sanoi hän vanhukselle.

      Faria vavahti.

      – Tekö? sanoi hän kohottaen päätään, ja kaikesta huomasi, että jos Dantès puhui totta, ei hänen toivottomuutensa kestäisi kauankaan. – Te, te, mitä olette keksinyt!

      – Se käytävä, jonka olette kaivanut tullaksenne tänne minun luokseni, on yhdensuuntainen ulomman käytävän kanssa, eikö olekin?

      – On.

      – Se ei siis voi olla siitä muuta kuin noin viidentoista jalan päässä?

      – Enintään.

      – No niin, käytävän keskikohdalle teemme uuden käytävän, joka lähtee siitä aivan kuin ristin poikkipuu. Tällä kertaa mittailette tarkemmin. Tulemme ulomman käytävän alle. Surmaamme vartijan ja pakenemme. Tämän tuuman onnistumiseen ei tarvita muuta kuin rohkeutta, jota teillä on, ja voimaa, jota on minulla. En puhukaan kärsivällisyydestä, te olette antanut siitä todistuksen, ja minä teen parhaani.

      – Odottakaahan hetkinen, sanoi apotti. – Ette tiedä, minkälaatuinen on rohkeuteni ja miten olen aikonut käyttää voimaani. Mutta kuulkaahan minua tarkoin, nuori ystäväni, palvelin mielestäni Jumalaa vapauttamalla hänen luomansa olennon, joka syyttömästi oli tuomittu.

      – No, kysyi Dantès, – eikö asian laita ole yhä vielä sama, ja oletteko tuntenut olevanne syyllinen sen jälkeen kuin minut kohtasitte?

      – En, mutta en tahdo tullakaan syylliseksi. Tähän asti luulin olevani tekemisissä ainoastaan kuolleen aineen kanssa, nyt te tahdotte minun ryhtyvän tekemisiin ihmisten kanssa. Olen voinut puhkaista muurin ja hävittää portaat, mutta en voi puhkaista ihmisrintaa ja hävittää ihmisen olemusta.

      Dantès teki pienen hämmästystä osoittavan liikkeen.

      – Mutta jos sillä tavalla pääsisitte vapaaksi, sanoi hän, – niin kuinka sellaiset seikat voivat teitä estää?

      – Miksi te ette jonakin iltana ole pöytänne jalalla surmannut vartijaanne, pukeutunut hänen pukuunsa ja koettanut paeta?

      – Siksi, että se ajatus ei ole tullut mieleeni, vastasi Dantès.

      – Siksi, että vaistomaisesti kammoatte sellaista rikosta niin suuresti, ettette ole sitä tullut edes ajatelleeksi, sanoi vanhus. – Kaikissa yksinkertaisissa ja luvallisissa asioissa varoittaa omatuntomme meitä väistymästä oikealta tieltä. Tiikeri, jota luonto ja kohtalon määräys vaatii vuodattamaan verta, ei tarvitse muuta kuin että sen hajuaisti ilmoittaa saaliin olevan lähellä, heti se syöksyy tuon saaliin kimppuun ja repii sen. Se tottelee vaistoaan. Mutta ihminen sitä vastoin kauhistuu verta. Yhteiskunnalliset lait eivät kiellä vuodattamasta verta, vaan luonnon lait.

      Dantès oli hämillään. Se selitti, mitä hänen tietämättään oli tapahtunut hänen aivoissaan tai oikeammin sanoen hänen sielussaan, sillä muutamat ajatukset saavat alkunsa aivoista ja toiset sydämestä.

      – Ja sitä paitsi, jatkoi Faria, – olen niinä kahtenatoista vuotena, jotka olen vankilassa viettänyt, muistellut kaikkia kuuluisia pakoyrityksiä. Ne ovat hyvin harvoin onnistuneet. Tuollainen onnistunut pako on tarkkaan mietitty ja huolellisesti pantu toimeen. Siten herttua Beaufort pakeni Vincennes'in vankilasta, apotti Dubuquoi For-l'Evêquesta, Latude Bastillesta. Toisinaan tarjoaa sattuma pakotilaisuuden ja se onkin parasta. Odottakaamme sattumaa, uskokaa minua, ja kun tuo sattuma tulee, niin käyttäkäämme sitä hyväksemme.

      – Te olette kyllä voinut odottaa, sanoi Dantès huoaten. – Tuo pitkä työ piti mielenne aina vireessä, ja kun teillä ei ollut työtä hupinanne, niin oli teillä toivo lohdutuksenanne.

      – En minä tehnyt yksinomaan sitä, sanoi apotti.

      – Mitä sitten teitte?

      – Kirjoitin ja tutkin.

      – Teille annetaan siis paperia, kyniä ja mustetta?

      – Ei, vastasi apotti, – mutta olen ne valmistanut.

      – Valmistatteko paperia, kyniä ja mustetta? huudahti Dantès.

      – Valmistan.

      Dantès katsoi ihaillen vieraaseensa. Hänen oli vielä kuitenkin vaikea uskoa tämän sanoja. Faria huomasi hänen hienoisen epäilynsä.

      – Kun tulette minun luokseni, sanoi Faria, – niin näytän teille kokonaisen teoksen, joka on tulos ajatuksistani, tutkimuksistani ja mietelmistäni. Olen niitä ajatellut Roomassa Colosseumin varjossa, Venetsiassa Pyhän Markuksen pylvästössä, Firenzessä Arnon rannalla, eikä johtunut mieleenikään, että vartijani antaisi minulle tilaisuuden kirjoittaa ne muistiin Ifin linnan muurien suojassa. Se on Tutkimus Italian yhtenäisen kuningaskunnan mahdollisuuksista. Siitä tulee paksu nidos.

      – Oletteko sellaisen kirjoittanut?

      – Kahdelle paidalle. Olen keksinyt keinon, jonka avulla saan kankaan yhtä tasaiseksi ja sileäksi kuin pergamentin.

      – Olette siis kemisti?

      – Hiukan. Olen tuntenut Lavoisier'n ja ollut hyvä ystävä Cabanisin kanssa.

      – Mutta sellaista teosta varten on teidän tarvinnut tehdä historiallisia tutkimuksia. Onko teillä kirjoja?

      – Roomassa oli kirjastossani lähes viisituhatta nidosta. Kun ne olin moneen kertaan lukenut, huomasin, että sataviisikymmentä hyvin valittua teosta sisältää, ellei juuri kaiken inhimillisen tietämyksen summaa, niin ainakin kaiken sen, mikä ihmisen on hyödyllistä tietää. Uhrasin kolme vuotta näiden teosten oppimiseen, niin että osasin ne melkein ulkoa sinä hetkenä, kun minut vangittiin. Vankilassa terästin muistiani, ja nyt ne ovat kaikki täydellisesti mielessäni. Voin lukea ulkoa teille kohtia teoksista, jotka ovat kirjoittaneet sellaiset miehet kuin Thukydides, Ksenophon, Plutarkhos, Titus Livius,

Скачать книгу