LITMIR.BIZ

Скачать книгу

taasen oli?

      – Ei mitään merkillistä, rakas Linda-täti, sitä samaa vanhaa juttua vain. Ja pakottaen suunsa hymyyn Eero selitti: – Eno tietysti tahtoi, että minä opinnoitani harrastaisin – että minusta kerran jotakin tulisi – että laatisin varman ohjelman elämälleni ja työskentelisin sen mukaan… ja minä…

      – Ja sinä…? kysyi täti, vaikka hyvinkin tiesi.

      – No arvaathan sinä sen, vastasi Eero ja koetti äkkiä muuttua iloiseksi: – minä sanoin, että tahdon olla vapaa kuin taivaan lintu ja ensin pyrkiä tietoon siitä, mikä tämä elämä oikeastaan on… vaikka näin sinun kanssasi, tätiseni, tuntuu mielestäni kuin olisi elämän ongelma jo ratkaistuna, ja ratkaistuna sillä lailla, että tämä elämä onkin ikuista kuuman kahvin juomista ja hyväin lämpösten syömistä!

      Hän syleili tätiään, pyörien hänen ympärillään.

      – Älä, poikaseni, leikkiä laske, huudahti täti irtautuen Eeron sylistä. – Ovat nuo korkeita asioita ja onhan sinun totuuden etsintäsi kaunista ja kiitettävää, mutta…

      – Mutta, keskeytti Eero, – kun en totuutta etsi kirkolta, niin ei minun etsintäni ole oikea, vaan välttämättä viepi perikatoon. Kas kun osasin ulkoa, mitä sinun piti sanoman!

      – Jaa, jaa, poikani, sen vaan sanon, että ken halveksii uskontoa…

      – Hän ihan varmaan joutuu sen tulipunaisen helvetin alimpaan kattilaan! keskeytti Eero taas naurahtaen.

      Täti hymähti, mutta kävi heti totiseksi.

      – Ei sinun pitäisi noin pilkata jumalallisia asioita, Eero. Kerran vielä kadut.

      – Saadaanpa nähdä. Mutta totta puhuen, täti: pilkkaanko? Onko se luonteeni mukaista? Enkö minä raamatultakin tutki? Tiedäthän varsin hyvin, että kerrassaan ihailen uutta testamenttia, vaikken voi mihinkään uskoa, jota en tiedä.

      – Lapseni, kenen sitten tietävän luulet? Suurimmat ja viisaimmat ihmiset ovat tunnustaneet pienuutensa ja vähäpätöisyytensä ja lopulta palanneet takaisin lapsuudenuskonsa helmaan.

      – Todellako? Siinä tapauksessa minä olen heistä aivan erilainen, taikka oli heidän lapsuutensa usko toinen kuin minun… Tuo väitös muuten tuntuu minusta fraasilta… Kummapa olisi, jos ei ihminen mitään voisi tietää…

      – Hm, hm. En minä ainakaan mitään tiedä enkä osaa väitellä kanssasi…

      – Et, et, täti kulta, se on totta, se, mutta siksipä sinusta niin kovin pidänkin. Sinä olet hyvä, niin herttainen ja hyvä, ja sinä toivot minulle kaikkea hyvää, et ole koskaan hermostunut, et mitään minulta vaadi, rakkautesi on kuin oman äitini. Oh, kuinka sinusta pidän.

      Ja Eero sulki hänet taasen syliinsä.

      Tuletko nyt kahville? kysyi täti imarrellen.

      – Tulen, tulen.

      Semmoista oli elämä kodissa, ja vaikka Eero välistä koettikin sekottaa huumoria keskusteluihin varsinkin tädin kanssa, oli kuitenkin sydämessä haava, joka alituiseen kirveli.

      II

      Mutta sitten tapahtui jotakin, joka muodosti käännekohdan Eeron ulkonaisessa elämässä. Eero oli kauvan kaivannut valon sädettä, joka viittoisi hänelle tien ja samalla antaisi hänelle rohkeutta ja kykyä alkaa sitä "uutta elämää", jota hän ikävöi hämärästi.

      Se oli itsessään vähäpätöinen, melkein naurettava tapaus, eikä siitä ollut asianomaiselle näennäisesti mitään ulkonaisia seurauksia, ja kuitenkin se oli kuin eteen sattuva tienhaara noille neljälle ystävälle, jotka kauvan olivat haaveilleet toisenlaisesta elämästä, mutta eivät vielä olleet varsinaista askelta sen suuntaan ottaneet.

      Oli talvi-ilta vähää ennen joulua.

      Eero istui kirjotuspöytänsä ääressä lukemassa. Lamppu paloi pöydällä ja valaisi Eeron pientä ja yksinkertaista, mutta kodikasta huonetta, jonka silmiinpistävimpänä koristeena oli rikas kirjasto – kolme miehenkorkuista hyllyä täynnänsä kaikenvärisiä nidoksia – ja viulu, joka lepäsi laatikossaan yhdellä hyllyllä, vieressä isohko nuottipakka ja lattialla rautainen nuottijalka. Permannon kotikutoisella matolla ojenteli Roland kookasta vartaloaan, milloin nukahtaen hetkiseksi, milloin havahtaen ja haukottaen. Olisi luullut rauhan hyvän hengettären viihtyvän tässä tyyssijassa, jonka haltija palveli sekä tieteen että taiteen jumalia…

      Eero katsahti kelloonsa, sillä hän odotti vieraita. Harry oli hänelle kirjottanut: "tulen tänä iltana luoksesi; toivon olevasi yksin kotona." Tuo vähän juhlallinen kirje oli saattanut Eeron uteliaaseen jännitykseen. Kello seitsemän aikana Harry tulikin hyvin vakavan näköisenä, vaikka koetti hymyillä tervehtiessä.

      Eero vei hänet sohvaan istumaan, mutta touvin aikaan Harry ei puhunut sanaakaan. Otsa rypyssä hän tuijotti eteensä ja vaikeni. Sillä aikaa Roland koira nousi makosaltaan, ojentelihe ja haukotteli; lähestyi sitten heiluttaen häntäänsä, vierasta, saadakseen siltä tervehdyshyväilyn. Mutta kun ei tämä häntä huomannut, laski hän ison viisaan päänsä tutun vieraan polvelle, harras katse uskollisissa silmissään. Harry säpsähti ja kosketteli kerran, pari kädellään koiran päätä, mutta työnsi sitten hieman hermostuneesti Rolandin luotaan. Eero käski koiran mennä nukkumaan, ja mietteissään Roland palasi vanhalle sijalleen.

      – Mikä sinun on, Harry? Eero vihdoin kysyi. Harry hengähti syvään ja heitti Eeroon synkän katseen. Sitten virkkoi: – Millä hetkellä tahansa voi tapahtua, että minut erotetaan koulusta ja karkotetaan kotoa pois.

      – Mitä, mitä sanot!?

      – Millä hetkellä tahansa!

      – Kuule, minä en käsitä tätä! sanoi Eero hämmästyneenä. – Ajettaisiinko sinut koulusta pois ja karkotettaisiin kotoa? Mutta miksikä? Mitä on tapahtunut?

      Harry vastasi olkapäitään kohauttaen: – Eipä juuri mitään. Onhan tuossa ollut vähän riitaa ja vähän itkua.

      – Koko juttu sinun pitää kertoman minulle, Harry, alusta loppuun. Sinut on ehkä väärin käsitetty, eikä asia ole niinkään vaarallista laatua.

      – Ei, ei minua laisinkaan ole väärinkäsitetty, mutta minä olen totuutta puolustanut! väitti toinen kiivaasti ja lisäsi: – Oh, kuinka halveksin heitä kaikkia! Papit ja opettajat ja koulu ja kirkko ja yhteiskunta – kaikki se on yhtä valhetta vain. Eivät "opettajat" tiedä mikä totuus on – tai, jos tietänevät, pettävät itseään ja meitä. Kaikki ihmiset tietävät, että elämä on valheitten vyyhti, ja kuitenkin sitä kärsivät, antavat toinen toiselleen anteeksi, mairittelevat ja "palvelevat" toinen toistaan, kunhan vain jokainen saapi rauhassa rehennellä!.. Oh, kuinka minä heitä halveksin!

      Hän oli hetken ääneti, ja jatkoi tyynemmin: – Luuletko sinä, Eero, että, jos minä lausun mielipiteeni jostakin asiasta, minä en yhtään ymmärrä, mitä minä puhun, ettei minulla saata olla omia mielipiteitä mistään asiasta, etten suoraan sanoen mitään osaa ajatella enkä käsittää, paitsi mitä minulle suorastaan on opetuksen kautta päähän tyrkytetty – sano, Eero?

      – Onko sitten kukaan tuommoista tyhmän typerää sinusta väittänyt? Ole huoleti, Harry, äläkä siitä yhtään välitä! Kyllähän minäkin nuo sanat tunnen: meillä nuorilla "kokemattomilla" ei saa eikä saata olla minkäänlaisia mielipiteitä! Minusta sivumennen sanottuna tuntuu, että meillä nuorilla juuri onkin sydän ja pää vielä ajatuskykyisinä ja totuudelle avoinna. Mutta mitä siitä!.. Entäs jatko, Harry?

      – Niin, minua on tuo monta kertaa suututtanut, vastasi toinen, – ennen kaikkea mitä uskontoon tulee. Siinäpä kaikki on valmiiksi laadittuna ja päähän päntättävänä, ja kuitenkin se on minusta – aivan niinkuin oli sinusta – niin tuiki tyhjää ja typerää, että joka kerta kun kirkkohistoriassa tai dogmatiikassa lahkolaisopeista luetaan, niiden "väärät" opetukset tuntuvat minusta paljon oikeammilta ja järkevämmiltä. Kerran

Скачать книгу