LITMIR.BIZ

Скачать книгу

sittenkin – eivätkö ole muut ihmiset minun kaltaisiani?

      Kirjottaessa syntyi uusia ajatuksia, niitä tuli niin paljon, ettei tiennyt, minkä joukosta valitsisi, ja sitten vielä tapahtui elämässä semmoista, joka antoi aihetta uusiin mietiskelyihin. Täti sairastui, armas Linda-täti, jota Eero rakasti kaikella sydämellään; hänen täytyi läpikäydä vaikea leikkaus ja siirrettiin kotoa pois sairaalaan. Monta kertaa Eero oli istunut hänen vuoteensa vieressä sekä tuskallisina että levollisempina hetkinä, ja täti vakuutti aina, että "teki hyvää", kun Eero oli saapuvilla.

      Tuosta kaikesta Eero sai paljon miettimisen aihetta. Minkätähden oli kipu ja tuska olemassa, minkätähden ei ihminen saanut edes ruumiillisesti olla terve ja onnellinen? "Synnin tähden" ei ollut hänen mielestään mikään vastaus. Hän ei ymmärtänyt koko synti-käsitettä. Hän olisi tahtonut antaa oman elinvoimansa tädille, että sen tuskat loppuisivat, ja siinä istuessaan hänen sydämensä oli kuin yksi ainoa rukouksen huokaus: "älä kärsi, älä kärsi!"

      Ja sitten tuli kuolemanpelko, kun leikkauksen piti tapahtua. Eero kulki nytkin sanomattomissa tuskissa ja rukoili itsekseen: "älä vielä kuole, älä vielä. Se olisi niin järjetöntä, niin tyhjää, minä en ymmärtäisi, miksi se tapahtuisi". Eikä hän oikein ymmärtänyt, miksi hän noin rukoilikaan.

      Kun kaikki oli onnellisesti ohi ja täti taas terveenä, syntyi helpotus ja kiitollinen rauha täytti mielen. Mutta samalla Eero tuli ajatelleeksi, että semmoistahan tapahtuu maailmassa joka päivä, aina on tuhansia ihmisiä sairaina, tuhansia kuolee, ja silloin kysymys taas kääntyi aivan yleiseksi, pääsemättömäksi. Ja vaikkei tuska nyt ollut niin kouriin tuntuva, se kävi sen sijaan pilkallisemmaksi samassa määrin kuin se ajallistui.

      – No mikä sinua, mies, vaivaa? huudahti kerran eräs toveri, joka tuli kadulla vastaan. – Ei sinua juuri enää näy luennoillakaan. Olet kalpea ja laiha kuin mikäkin Weltschmerzikandidaatti. Onko sinulla tuberkulosia?

      Tuon piti oleman vitsikästä, mutta Eero ei nauranut eikä vastannut.

      Tervehti vain ikäänkuin häpeissään ja pyrki sivu…

      Mutta vielä ei ollut Eeron mieltä kuohuttanut se kysymys, joka sittemmin anasti suurimman osan hänen ajatuksistaan, nimittäin niin kutsuttu yhteiskunnallinen kysymys. Tämä tapahtui vasta seuraavan sattuman kautta.

      Hän oli eräänä iltana Harryn luona yksin. Harry asui vanhempineen laitakaupungilla, ja oli jotakuinkin myöhäinen ja muuten pimeä ja kylmä syystalven ilta, kun Eero palasi kotia.

      Hän ei ollut monta askelta poistunut Harryn portilta, kun kuuli pimeässä surkean lapsen äänen:

      – Antakaa, hyvä herra, viisi penniä, että saisin ostaa pullaa. On niin nälkä.

      Hän säpsähti, sillä oli tapansa mukaan kulkenut ajatuksissaan, ja katsoi ylös. Parin askelen päässä seisoi pieni, yhdeksän- tai kymmenenvuotias tyttö, painautuneena selin rakennuksen kivijalkaan. Paljaat sääret pilkottivat lyhyen hameen alta, jaloissa oli isot, rikkinäiset kenkäruojut, ja käsi oli rukoilevasti ojennettuna Eeroa kohti.

      Miksikä juuri tällä kerralla tuo näky vaikutti Eeroon niin valtavasti? Hän katseli tyttöä hetkisen ikäänkuin unesta heräten ja sanoi:

      – Mutta eikö jalkojasi palella?

      – Paleltaa, vastasi tyttö vähän kummastuneena, – mutta talvella, kun on pakkanen, paleltaa enemmän.

      – Eikö sinulla talvellakaan ole sukkia?

      – Oli minulla pienempänä, mutta sitten isä ne vei Jannen ja minun sukat, eikä äidillä ole toisia antaa.

      – Minne isäsi ne vei?

      – Sinne niin, en minä tiedä… sinne niin, mistä saa rahaa.

      – Ja mitä hän rahalla?

      – Hän ostaa viinaa ja sitten hän lyö äitiä. Isä on niin paha.

      Eeron tuli sisällisesti niin kylmä, että häntä puistutti.

      – Etkö ole saanut syödäksesikään, koska tahdoit leipää?

      – En ole syönyt. On niin nälkä. Eero otti kukkaron taskustaan.

      – Mikä nimesi on?

      – Elma Sofia Rantanen, vastasi tyttö vilkkaasti, ja hänen silmänsä välkkyivät, kun näki Eeron hankkeen.

      – Tässä on nyt kymmenen penniä sinulle. Osta sillä leipää. Vie sitten tämä markan raha äidillesi ja sano, että hän kutoo sukat sinulle ja Jannelle.

      – Kiitoksia paljon! sanoi tyttö iloisesti, niiaten, syvään, ja lähti juoksemaan tiehensä.

      Silloin iski Eeron mieleen ajatus; "mikset mennyt tytön mukana? mikset mennyt hänen kotiinsa? ehkä hän valehteli?" Mutta hän häpesi sitä ajatusta siinä tuokiossa ja lähti alla päin, kauhun ja pelon ahdistamana, kotiin. Hän tiesi, että hän oli päässyt totuuden perille.

      Siitä illasta oli rauha poissa hänen mielestään, eikä hyvyyden ihanteen ajatteleminen eikä seurustelu ystävien kanssa voinut häntä lohduttaa. Yhä hän sanoi itselleen: "kurjuutta täynnä on maailma, elämä on murhetta alusta loppuun", ja kun näki ympärillään iloisia, onnellisia ja hyvin voipia ihmisiä, ei hän niitä käsittänyt. "Mitä minun pitää tekemän, mitä minun pitää tekemän?" hän yhtämittaa kysyi itseltään, ja hänen oma elämänsä rupesi tuntumaan taakalta, kun ei valoa mistään pilkistänyt. Hän rupesi lukemaan sosialistista kirjallisuutta, mutta se vain enensi hänen tuskiaan, antoi uusia aineksia synkälle mielikuvitukselle eikä suonut tunnolle tyydytystä. Häntä vaivasi se, että hän itse eli kuin prinssi, sillä aikaa kuin toisia oli, jotka palelivat, valvoivat, näkivät nälkää.

      Mutta eno, valtion virkamies, hovineuvos, hyvänsuopa vaikka pinnaltaan ankara ihminen ja muuten tavallinen, "käytännöllinen" maailmanmies, alkoi käydä levottomaksi. Hän ei ymmärtänyt Eeron murheita ja suruja, hän vain ihmetteli, ettei poika viitsinyt jatkaa opinnoitaan, ja lopulta häntä rupesi suututtamaankin. Hän keskusteli ja väitteli parhaan taitonsa mukaan Eeron kanssa, koetti vastata hänen kysymyksiinsä ja kumota hänen väitteitään, mutta sai aina itselleen tunnustaa, ettei ollut mitään voittanut.

      Kerrankin, kun oli puhe sosialisesta kysymyksestä, hän sanoi:

      – Eipä niinkään, poikaseni. Ei tässä ole kysymys minun eikä kenenkään muun mielipiteistä, vaan ankarasta todellisuudesta. Ei kukaan meistä ole yhteiskuntaa luonut, ei kukaan ihminen ole sitä tehnyt, historiallisen kehityksen kautta se on syntynyt ja muodostunut semmoiseksi kuin se on – sentähden sitä ei taideta muuttaakaan; sen puutteellisuudet itsestään poistuvat, aikojen kuluessa se täydellisentyy. Ei sinun tarvitse muuta kuin verrata toisiinsa keskiajan nyrkkivaltaa ja meidän päiviemme järjestynyttä valtiomahtia käsittääksesi, kuinka vakava ja varma edistyksen kulku on, jos se on hidaskin. Miksi potkia tutkainta vastaan, miksi tavotella mahdottomia? Ei Roomaa päivässä rakennettu. Yhteiskunta ei vielä ole eikä voi olla ihanteellisen täydellinen, vaikka se siihen päin pyrkii. Mutta tämä pyrkiminen onnistuu ainoastaan siinä määrin kuin me – jokainen meistä – uskollisesti valtiota palvelemme. Jos käännämme sille selkämme, luuletko sen siitä paranevan?.. Ei tässä ole puhettakaan alistumisesta kohtalon alle missään itämaalaisessa merkityksessä, vaan toimimisesta ainoaan järkevään suuntaan.

      – Sinä katsot asiaa vallan toiselta kannalta kuin minä, sanoi Eero synkästi.

      – Minä katson todellisuuden kannalta.

      – Todellisuus! huudahti Eero. – Mikä on todellisuus? Olenhan minäkin todellinen. Sinä katsot asiaa samalta kannalta kuin useimmat ihmiset – kas siinä kaikki… En lainkaan ymmärrä tuota sinun historiallista kehitystäsi – taikka ymmärrän hyvinkin. Mutta minä en näe siinä muuta kuin sokeaa tottumusta, sokeaa tottumusta vain. Ihmiset ovat tottuneet tällä tavoin elämään ja tätä samaa elämää he opettavat lapsille ja nuorille, ja siten jokainen sukupolvi perii edellä kävijältään valmiiksi

Скачать книгу