LITMIR.BIZ

Скачать книгу

heittäisimme pahat tapamme, vähäpätöiset, itsekkäät pyyteemme, tulisimme hyviksi, onnellisiksi, rakastaviksi…

      – Hulluja laskettelet, poika. Johan olen koettanut sinulle selittää, että se on mahdotonta. Luuletko, että minä ja me vanhat ihmiset ylipäänsä, joita sinä niin ylenkatseellisesti ajattelet, luuletko, että me olemme tuiki sokeita? Näemmehän mekin ja kukatiesi selvemmin kuin sinä, että on paljon kurjuutta maailmassa, mutta näemme myös, ettemme sille mitään mahda. Kurjuus sitäpaitsi ei riipu niin suuressa määrin ulkonaisista oloista kuin ihmisistä itsestään. Kyllä ahkera työmies aina toimeen tulee…

      – Niinkö luulet, eno? No, miksi sitten käyvät ympäri työtä kerjäämässä?

      – Huonot ajat, vastasi hovineuvos, olkapäitään kohauttaen. – Vai pitäisikö sinun mielestäsi rikkaiden jakaa omaisuutensa köyhille? Kenties vielä vaadit, että minä, sinun enosi, joka olen sinut kouluttanut, heittäisin virkani ja tuloni ja marssisin mierontielle?.. Sinäkö minua sitten elättäisit?

      – Eno, et sinä minua ymmärrä. Enhän minä tahdo, että mikään vihassa tapahtuisi, vaan rakkaudessa. Mutta eikö sinua, eikö jokaista ihmistä, jolla sydän on, vaivaa pelkkä tieto siitä, kuinka hirveästi maailmassa kärsitään? Minä olen aivan sairas sitä ajatellessani. Minua vaivaa tämä lämmin huone, tämä pehmeä vuode, nämä mukavat vaatteet, tämä hyvä ruoka! Jospa voisin kaikesta tästä luopumalla lieventää niiden kärsimykset, jotka ilman ovat! Kerran, enoni, minun täytyy lähteä kauvas pois yksinäiseen korpeen, jossa ei kukaan minua näe. Siellä tahdon miettiä elämän arvotusta ja keksiä keinon millä pelastaa ihmisiä pahasta.

      Eno katsoi Eeroon pitkään ja tarkkaavasti.

      – Nyt en huoli enään kuunnella lörpötyksiäsi, hän sanoi. – Jos sinua kaikki tämä "mukavuus" vaivaa, niin voithan lähteä tiehesi. En minä sinua kiellä. Sitä vain tahtoisin sinulta tiedustella, mitä aiot, poika. Puhu sinä ihanteista niin kauvan kuin sinua huvittaa, tosi täällä kumminkin on kysymyksessä, ei ihminen toimeen tule paljailla teorioilla… Voi, voi, kuinka tämä tämmöinen väittely on turha! Sano minulle nyt, Eero, mikä sinulla oikeastaan on mielessäsi, jos todenteolla kaikki yliopistolukusi heität?

      Eero huokasi itsekseen: "Jospa itse sen tietäisin niin, että voisin hänelle vastata" ja sanoi ääneen: – Johan sinä, eno, tuota satoja kertoja olet kysellyt – ja yhtä monta kertaa olet vastaukseni kuullut: minä tahtoisin tehdä jotakin…

      – Etkö ymmärrä, poika, että järkevä ihminen saattaa raivostua tuommoisesta tyhjästä vastauksesta? Tehdä jotakin!.. No, mitä me muut ihmiset sitten tässä maailmassa?! Mekö vain olemme ja elämme?.. Voi sinua, Eero, suusi puhuu rakkaudesta ja veljeydestä, mutta sydämesi tuomitsee kaikkia "veljiäsi".

      Eero teki hätäisen liikkeen kädellään.

      – Ei niin, eno, enhän niin sanonut…

      – Se oli kumminkin tarkotuksesi. Mutta jättäkäämme… Sinä siis tahdot tehdä jotakin – mitä?

      – Tiedäthän senkin, eno. Etsin totuutta, ja kun sen löydän, julistan sen ihmisille. Puhun. Kirjotan.

      – Puhun! Kirjotan! huudahti hovineuvos. – Onko mokomaa kuultu? Silläkö luulet ihmisen elävän? Ei ainakaan tässä maassa. Etkö tiedä, että suurimmat kirjailijat tässä maassa ovat muualta elatuksensa hankkineet? Et kai suinkaan uskalla asettua heidän rinnoilleen?

      Eero tunsi loukkaantuvansa.

      – No, en tiedä, mitä sitten teen, kun olen elämän ymmärtänyt, hän sanoi. – Ehken suutani avaakkaan. Ehkä, sydän murtuneena, jään erämaahan asumaan, ehkä tuonelan tuvilla tyyssijaa etsin… Vaan ei! hän jatkoi kiivaasti, – kun olen synnyistä syvistä selville päässyt, silloinpa mulle vasta työala aukenee! Ei niitä ihmisiä tässä maailmassa yllin kyllin ole, jotka totuuden tietävät. Et sinäkään, eno, mitään tiedä, et voi minulle vastata, kun kysyn: mikä on totuus? mitä varten olemme olemassa? Mykkänä seisot ja mykiksi kaikki jäävät… Oi missä ovat ne rohkeat ja urhoolliset sielut, jotka uskaltavat – huolimatta omasta elämästään, välittämättä siitä, kuolevatko nälkään tai muuhun vai jäävätkö eloon – jotka uskaltavat kamppailla Jumalan kanssa, kunnes hän lausuu heille nimensä, kunnes hän ilmottaa heille totuuden! Täällä me vain elelemme, tietämättömyydessä ja pimeydessä, unohtaen kaiken muun, kunhan meillä vain ruokaa on ja lämmin vuode ja koti. Kuinka itsekkäät olemme, kuinka lyhytnäköiset! Sitäkö varten olisi meidät tänne heitetty, että viettäisimme täällä aikamme kuin sieluttomat luontokappaleet! Minä en sitä usko, kuule eno, minä en sitä usko! En tiedä, mitä ne "suuret kirjailijat" lienevät tehneet, ovatko etsineet totuutta vai ovatko tiedottomuuteen tyytyneet. Ihmisiä hekin ovat olleet, ja minä aavistan, että heidänkin sieluansa sama ikävä on polttanut, sama kaiho kalvanut – mutta vaikka minä olisin ainoa maailmassa, jonka henki kaipaa sitä ääretöntä täydellisyyttä, niin minä en alistu, minä en alistu tämän maailman vaatimuksien alle, ennenkuin on tarpeeni tyydytetty… Välitänkö minä omasta itsestäni? En yhtään tästä ruumiista! En ole elämää pyytänyt. Hän joka minulle elämän antoi, hän sen ottakoon. Mutta niin kauvan kuin täällä olen, on minulla oikeus tietää miksi ja mitä varten… Tapa minut, eno, ellet minua kärsi, aja minut maantielle, mutta älä sano, ettei ihmisellä olisi oikeutta etsiä Jumalaa!.. Oh tätä elämää!

      Eeron puhuessa hovineuvos istui miettien. "Käy häntä sittenkin sääli… Ei hänestä koskaan selville pääse. Suututtaa ja säälittää… Poika parka oli sentään ahkera ja lahjakas koulussa ja perin hyvillä todistuksilla ylioppilaaksikin yleni… Voi sentään, mitä tästä tulleekaan… eihän häntä raatsi kodistakaan karkottaa… no, jospa tuo vielä tyyntyisi, onhan vasta vuotta kolmatta ylioppilaana ollut".

      Kun Eero oli lopettanut, lausui hovineuvos tyynesti ja isällisesti: – No, mieti nyt asiaa, Eero. Onhan siinä mitä olet sanonut paljon kaunista ja jaloa, mutta kyllä minun mielestäni kuitenkin paras olisi, jos tutkinnon yliopistossa suorittaisit ja virkamieheksi rupeaisit – vaikkapa yliopistossakin. Tosin nuo oppineet alussa nälkäpalkoilla saavat toimeentulla, mutta ken professoriksi pääsee, onhan hänellä turvattu tulevaisuus… Sinä olet lahjakas poika, sitä ei kukaan kiellä, voit korkeallekin kohota. Ja kyllä sitten aikaa riittää kirjottamiseenkin – puhua saat opettajana muutenkin. Tee nyt enolle mieliksi, niin kaikki parhain päin kääntyy. Minä olen sinusta niin paljon toivonut, olen rakastanut aivan kuin omaa lastani… Mietihän tätä, Eero, minä tästä lähden nyt työhöni.

      Eero teki kieltävän liikkeen kädellään ja sanoi puoleksi itsekseen:

      – Puhut kuin lapselle, eno. Mene jo.

      – Siis älä nyt ole pahoillasi, sanoi hänen enonsa ja nousi istualtaan. – Parastasihan tarkotan.

      Keskustelu oli tapahtunut Eeron huoneessa. Enonsa poistuttua Eero jäi yksikseen ajattelemaan. "Oh, näitä kohtauksia… Kun hän on hyvä, hän liikuttaa minua, ja minä epäilen itseäni. Olisinko väärässä? Onko hän oikeassa? Onko hän kokemuksesta viisastunut? Semmoinenko on elämä? Alistua vain, aina alistua, aina tyytyä, tietämättä miksi, kysymättä miksi?.. Ei, ei se ole niin. Sen heikkouden pudistan päältäni." Hän kävi kirjotuspöytänsä luo, istui tuolille ja katseli isä- ja äitivainajainsa kuvaa. "Te rakkaani, jotka ette minulle muuta muistoa jättäneet kuin lempivän katseenne, hellän hymynne ja suloääniset sananne, te kuvasta tuosta katsotte minuun ei nuhtelevasti, ei moittivasti, vaan hyväksyen, rohkaisten; ja kun minä teitä lähestyn, lähestyn kaikkein pyhintäni. Sinulla on sieluni avain, äitini. Sinä tunnet poikasi sydämen. Sinä tiedät, että hänen tahtonsa on hyvä. Sinä ymmärrät minua." Ja hän vaipui ajatuksiinsa. Mutta äkkiä nousi epäilys. "Ehket ymmärrä sinäkään? Ehkä se on mielikuvitukseni tuulentupia vain? Ehkette tekään minua käsittäisi… Ehkei kukaan aikaihminen minua käsitä…"

      Taas tuli rauhaton mieli, ja täytyi alkaa kävellä permannolla edestakaisin.

      Samassa ovi avautui, ja Linda-tädin hyväntahtoiset

Скачать книгу