LITMIR.BIZ

Скачать книгу

maata, niin nukkui hän pian ja nukkui raskaasti. Risto pujahti uudelleen aittaan, otti taas neljä jänestä, meni veräjälle, viritti kaksi lankaa rinnatusten ja pujoitti kaksi jänöä molempiin lankoihin. Sen tehtyänsä hiipi hän hiljaa tupaan ja pani maata, vaan eri paikkaan penkille, ei tavalliselle vuoteellensa, joka oli tuvan laattialla.

      Aamulla varhain kun Lassi heräsi, puhalsi hän liedestä valkean päreen päähän ja pisti toisen pään seinän rakoon, niinkuin tapa oli. Hän näki Riston makaavan penkillä tuvan nurkassa. Ristokin oli heräävinään samassa vaikka oli valveilla ja katselee ympärillensä, kummaksuen muka kuinka hän makasi penkillä, vaikka vuoteensa oli laattialla ja sanoo vihdoin: "Unissani varmaan olen tänne kömpinyt, kosken muista mitään".

      "No, etkö ole ollut ulkona yöllä?" kysäsi Lassi.

      "En".

      "Enkö minäkään ole ollut yöllä ulkona?"

      "En minä ole kuullut, että isä olisi liikkunut paikaltaan, isä varmaan on nähnyt unta".

      "Eikö Olli olekaan varastanut aitasta neljää jänestä ja enkö ole pitänyt sinua niskasta ja pieksänyt Ollia?"

      Risto: (itsekseen) "siltä tuntuu tauksissani kun olisit Ollia pieksänyt, aijai" – (ääneen): "En suinkaan minä ole nähnyt enkä kuullut mitään semmoista – aijai".

      "Lassi: – Mitä – aijai?"

      Risto: "Näveri pisti sormeeni, aijaijai".

      Lassi: "Mene ulos ja hiero sormeasi lumella niin pian paranee.

      Untakohan olen nähnyt, tuossahan on keppikin, jolla pieksin Ollia".

      Risto: "Unta isä on nähnyt ja keppi samoin, aijaijai, – menen hieromaan sormeani lumella".

      Heti päivän valjettua tuli Olli taas veräjälle, jonne Ristokin riensi ja kertoi Ollille lyhykäisesti, mitä yöllä oli tapahtunut.

      Risto taas huutaa, kun näki isänsä kartanolla: "Isä, isä, tulkaa katsomaan, kun on neljä jänestä". Lassi-ukko köpittää paikalle, näki ihmeen taas ja siunaili ja luki kiitossanoja "Tapiolle taitavalle" y.m. – "Tuota se minun menneen öinen uneni merkitsi", lausui vihdoin Lassi. "Jumalalle kiitos, pojastani tuli aika pyytömies".

      Illalla pidettiin kestit, vielä juhlallisemmat kuin ensimmäiset. Lassi hankki kannun viinaa, josta meni kolme jänestä ja yksi pari metsoja. Riston pyytämismaine oli nyt ylimmällään koko kylässä, vieläpä naapurikylässäkin, laajalta ja lavialta puhuttiin ja ylistettiin, mimmoinen jalo pyytömies Rytkölän Ristosta tuli, vaikka häntä ennen niin pilkalla kohdeltiin. Itse lautamies Viisanenkin, kun Risto meni Viisalaan, käski Riston kammariin ja tarjosi ryypyn, niinkuin aikamiehelle ainakin. Samoin kohdeltiin Ristoa unilukkari Nukanterillakin j.n.e.

      Risto itse oli päättänyt, ja sen päätöksensä hän juhlallisesti julisti Ollille, ettei hän sen päiväsen perästä, kuuna päivänä aikonut ryhtyä koko pyytöhommiin, kun kerran oli kunnialla päässyt siitä pahasta pulasta.

* * * * *

      Riston tekokyky oli muuten hyvin alkuperäistä. Kuljeksiessaan "kaupalla" ja paimenretkillänsä kesäaikoina, oli hän uuttera tekemään virsuja, tuohikoppia eli pallia, tuohitorvia ja pajupilliä. Jopa oli hänen teollisuuskykynsä kehittynyt niin korkealle, että hän tekasi tuohikontinkin, jota hän ei koskaan, paitsi öillä, jättänyt seljästänsä ja jossa hän tallehti kaikki tavaransa, joka ei ollut juuri paljonpaljo, 1 puukko tuohikuppineen, 1 vanha näveri, 1 sileä kivi, vasara, tulukset (tulitikuista siihen aikaan ei tietty mitään), muutamia rautanauloja, palanen nuoraa, tuohikoppi eli palli ja palanen vanhaa huuliharppua. Pukunsa oli mitä resua milloinkin sattui, kesällä aina avopäin ja avojaloin, talvella joku takkiresu päässä ja virsut jalassa. Näöltään pulska, tukka melkeen sysimusta, vartaloltaan solakka ja pitkä, liikkeessänsä hyvin reipas.

      Viimeisten pyytökestien perästä ei Ristolla näyttänyt olevan vähääkään halua pyytöhommiin, vaikka isänsä häntä useasti muistutti asiasta. Risto oli nyt kerran päättänyt, ettei sekautua koko pyytökeinoihin, kun hän niin onnellisesti pääsi viimeisestä pulakasta. Talvi oli kulunut ja kesä oli kohta käsillä, kun Lassi, toivottomana taas Riston pyytömiestaipumuksesta, eräänä päivänä sanoo Ristolle: "En minä enää jaksa sinua nenästä vetää, kun sulla itselläsi ei ole huolta ja halua, Pyytömiestä sinusta ei sittenkään tule, sen nyt hyvin näen, vaikka olen sulle hankkinut jäneslankoja ja ketunrautoja yltäkyllin, saat katsoa eteesi, varoita vaan ettet joudu vallesmannin kynsiin, kun sulla ole 'laaka vörsvaaria'. Virsut ja tuohikopit, joita vähän teet, eivät miestä elätä, sillä välillä juokset pitkin kyliä, mene rengiksi johonkin!"

      "Rengiksi! syömään naurishauvikkaita apposten kanssa ja särpämään jäistä pikiöljy vinkerää piimäsinukkaa samasta ammeesta hevosten kanssa, nehei, siitä ei tule mitään isä rakas!"

      "No, mitä parempaa on sulla sitte toivossa? Esimerkiksi Eerikka Tuovisen talossa Tuovilan mäessä pidetään sekä palkallisille, että muulle työväelle hyvä ruoka, sillä isäntä ja emäntä syövät väkensä kanssa samassa pöydässä ja samaa ruokaa eikä piimäammeita pidetä hevostuvassa, koeta päästä sinne rengiksi!"

      "Jaa, entäpä jos menisit Tuovilaan rengiksi, ehkäpä pääsen vävyksi taloon. Annahan on nätti tyttö, eikö ole, isä?"

      "On kyllä, mutta Tuovilan Annako sinusta huolisi?"

      "Eipä tiijä, olenhan se minäkin nuin komianlainen poika. Kun mennä pyhänä olimme marjassa, niin tein minä Annalle ropposen ja Anna sanoi oikein ihaillen: kiitos Risto, sinä olet oikein nälli! ja minä poimin Annalle kourallisen hyvin kauniita vattuja, ja Anna sanoi: takki, nälla Risto! Anna kun on ollut setänsä luona Kuopiossa, on opetettu puhumaan ruotsia ja kun minäkin osaan ruotsia, niin puhumme sitä. Viimeksi erotessamme sanoi Anna: Koo nu seera Risto po Tuovila okso, (joka suomeksi tarkottavi: Käy nyt rakas Risto Tuovilassakin) ja minä sanoin: Takkar miukaste.

      "Niin, minä menen Tuovilaan rengiksi ja pääsen vielä isännäksi; siinä ei olekaan muita perillisiä kuin Anna. – Te keksitte hyvän keinon, isä, hurraa!"

      Lassi katseli kummin silmin ainoan poikansa riemupuhkeita ja supisi itselleen: "saapa nähdä jos ei tuo onnistu paremmin kun jäniksen pyyntö". Sanoi kuitenkin: "Kuule Risto, varoita vaan, ettet saa rukkasia Annalta".

      "Minäkö saisin rukkaset, ohhoo! Rukkasia en pelkää, vaikk' oisi kuninkaan tyttö. – Hei, Tuovilaan rengiksi ja sitte isännäksi isoon Tuovilaan, kas se passaa! Mitähän kyläläiset ja Viisalan Sohvi, joka on niin ylpeä, sanovat, kun Risto syöskomi hopiapislainen pitkävartinen piippu hampaissa istuksii Tuovilan ison pirtin pöydän päässä, tahi komentelee viertoväkeä isoilla paloilla ja heinämiehiä Enojoen isoilla nurminiityillä".

      "Kaikki hyvä, mutta ne rukkaset".

      "Rukkaset, rukkaset, arka niitä pelkää, vaan ei tämä poika".

      Pestausaika tuli. Risto teki uuden uutukaiset virsut, lainasi eräänä sunnuntaiaamuna siltavoudin pojalta puhtaan paidan, uuden verkatakin, uudet verkahousut ja uuden huopahatun, pesee silmänsä ja kampaa hiuksensa, ensikerran eläissänsä äitinsä kuoleman jälkeen monta vuotta sitte, (kamman oli saanut lainaksi Tiukka Antilta, joka oli mainio kampamestari) pukeiksen niin komeasti ja lähtee reippasemaan Tuovilaan. Konttinsa jätti hän kaipauksella kotiinsa. Tuovilan kujansuun kentälle, tien vierellä, jota Riston oli mentävä kylään, oli kokounut joukko kylän ja muidenkin lähikyläin nuorisoa leikkimään, kuten tapa oli pyhäpäivinä. Kun Risto lähestyi joukkoa, niin ottivat miehet lakit päästänsä kumarrellen ja naiset niijaisivat syvästi; kukaan ei tuntenut Ristoa nyt, vaikka hän muuten oli hyvin tuttu kylässä. Arveltiin: "Mikähän herra se oli, isoon Tuovilaan näkyy kävelevän, mitähän asiaa sillä sinne on" j.n.e. Luomaniemen Jussi arveli: "Ei suinkaan se ole herra kun sillä oli virsut jalassa, eihän herrat kulje virsuissa". Uuran Maija: "saattaa silti herra olla, jos on virsuissa lystin vuoksi kävellessään metsillä; olen minä kerran nähnyt sotamajurinkin kävelevän virsut jalassa ja se vielä kirkonkylässä!" – "Saattaapa kentiesi olla sotamajurin poika, Tuuri, häntä en oikeen tunne vaik'oon sen

Скачать книгу