LITMIR.BIZ

Скачать книгу

katseensa ja huomasivat, että kunnon Planchet oli puhunut täsmälleen totta. Kymmenen minuuttia myöhemmin he olivat Lyon-kadulla vastapäätä Komean Riikinkukon majataloa. Tuuheiden seljapensaiden ja orapihlajain rivi muodostui humalasalkojen tukemana läpipääsemättömäksi tummaksi aidaksi, jonka sisäpuolella näkyi valkoinen, tiilikattoinen talo leveine räystäineen. Ikkunoista oli kaksi kadun puolella, molemmat nyt pimeinä. Näiden keskivälin kohdalla oli pieni veräjä pilarien kannattamalla katoksella suojattuna; sen korkean kynnyksen yli kulki talon tavallinen pääsytie.

      Planchet laskeusi maahan ikäänkuin aikoen kolkuttaa veräjään, mutta näkyi muuttavan mielensä, tarttui hevosta suitsista ja talutti sitä kolmisenkymmentä askelta edemmäksi. Molemmat matkakumppanit seurasivat häntä. Tultiin ajoportille; isäntä painoi sen ainoaksi pitimeksi asetettua puusalpaa ja työnsi toisen puoliskon auki. Vetäen hevosta perässään hän astui edellä pienelle pihalle, missä tuore lannan haju ilmaisi navetan läheisyyttä.

      "Täällä on ihana tuoksu", sanoi Portos äänekkäästi, laskeutuessaan alas satulasta; "voisinpa totisesti uskoa olevani Pierrefondsin takapihalla."

      "Minulla on ainoastaan yksi lehmä", kiirehti Planchet vaatimattomasti valaisemaan.

      "Minulla on kolmekymmentä", ilmoitti Portos, "tai oikeastaan en niiden lukua tarkoin tiedäkään."

      Molempien ratsastajien tultua sisälle Planchet sulki portin heidän jälkeensä. D'Artagnan, joka oli ainaisen ketterästi hypännyt maahan, hengitti täysin vedoin maalaisilmaa, ja hyvillään kuin vihreitä niittyjä ihasteleva pariisilainen nyppäsi hän toiseen käteensä kuusaman lehvän ja toiseen ruusun. Portos oli saanut hyppysiinsä muutamia herneenkiehkuroita, joita kiemurteli salkoristikossa, ja hän pisteli kokonaisia palkoja makupaloikseen suihinsa. Planchet meni pieneen vajaan herättämään raihnasta ukkoa, joka nukkui sammalvuoteella, vanha nuttu peitteenään. Köyryselkäinen maalainen tervehti tulijaa heti isäntänä, maustekauppiaan suureksi mielihyväksi.

      "Vie hevoset talliin, äijäseni, ja syötä hyvin", käski Planchet.

      "Kyllä vain… kyllä minä!" vastasi vanhus. "Ja noin komeat eläimet!

      Niiden sietääkin saada apetta ihan pakahtuakseen."

      "Älä nyt helkkarissa, hyvä mies", puuttui d'Artagnan puheeseen; "kohtuutta tässä tarvitaan. Kauroja ja silppua, ei mitään muuta."

      "Ja raikasta vettä minun hevoselleni", määräsi Portos, "sillä se tuntui joutuvan kovin lämpimiinsä."

      "Olkaa vain huoletta, hyvät herrat", huomautti Planchet; "ukko Célestin on ollut santarmina Ivryssä. Hän ymmärtää kyllä hevosten hoitoa; tulkaahan taloon, tulkaa."

      Hän vei ystävykset tuuhealehväistä kujaa pitkin vihannestarhan ja apilastilkkusen halki pieneen puutarhaan, jonka takaa itse rakennus jo oli näyttänyt heille varsinaista kadunpuolista julkisivuaan. Lähemmäksi tultaessa saattoi alakerran kahdesta avoimesta ikkunasta jo nähdä Planchetin kamariin, kun pöydälle sytytetty lamppu osoitteli tätä huonetta kauas puutarhaan hymyilevänä rauhan, viihtymyksen ja rattoisuuden perikuvana. Kaikkialla, missä se valoi hohdettaan jollekulle vanhalle fajanssiesineelle, puhtauttaan kiiltelevälle huonekalulle tai seinässä riippuvalle aseelle, kaikkialla se kohtasi puhtaalle kirkkaudelleen puhtaan valoheijastuksen, joka antoi esineille herttaisen lämpöisyyden vaikutelman.

      Jasmiinien ja piippuruohojen reunustamista ikkuna-aukoista näkyi lampun loisteessa siten myös huikaisevan lumivalkoinen damastinen pöytäliina kahdelle hengelle katettuna. Kellertävä viini välkkyi pitkässä, särmäiseksi hiotussa kristallipullossa, ja suuressa, sinisessä, hopeakantisessa fajanssiruukussa vaahtosi omenaolutta. Lähellä pöytää uinaili korkeaselkäisessä nojatuolissa noin kolmenkymmenen ikäinen nainen, jonka kasvot säihkyivät terveyttä ja raikkautta. Hänen helmassaan oli iso punaisenruskea kissa kiertynyt keräksi, koukistaen käpälät alleen, ja mirrien luonteenomaisella tavalla siinä kehrätessään puoleksi ummistunein silmin se selvästi haastoi: Minä olen täydellisesti onnellinen.

      Ystävykset pysähtyivät ikkunan eteen ihastuneen hämmästyksen naulitsemina, joka täytti Planchetin sielun hiljaisella riemulla.

      "Voi, sinua veitikkaa!" sanoi d'Artagnan; "nyt ymmärrän, mikä sinua vetää retkillesi!"

      "Ja onpa siinä huikean valkoista aivinaa!" sanoi Portos jyrisevällä äänellä, joka säikäytti kissan pakosalle ja hätkähdytti emännöitsijän hereille. Planchet vei nyt vieraansa varsin arvokkaasti huoneeseen, johon pöytä oli katettu, ja tervehti:

      "Salli minun, kultaseni, esitellä sinulle herra chevalier d'Artagnan, suojelijani."

      D'Artagnan tarttui naisen käteen hovimiehen tavoin ja niin ritarillisen soreasti kuin olisi siinä tutustunut Madameen.

      "Herra parooni du Vallon de Bracieux de Pierrefonds", lisäsi Planchet.

      Portoksen juhlalliseen kumarrukseen olisi itse Itävallan Anna ollut tyytyväinen, tai muutoin häntä olisi sanottu kovin vaateliaaksi.

      Nyt oli Planchetin vuoro. Hän syleili mielitiettyänsä hyvinkin sydämellisesti, ensin kuitenkin puolustautuvalla eleellä näyttäen pyytävän vieraitten herrain lupaa siihen. Näillä ei tietysti ollut mitään sitä vastaan.

      D'Artagnan onnitteli Planchetia.

      "Kas siinä mies, joka osaa järjestää elämänsä!" sanoi hän.

      "Monsieur", vastasi Planchet hymyillen, "elämä on pääoma, joka ihmisen on sijoitettava mahdollisimman edullisesti…"

      "Ja sinä korjaat siitä hyvää korkoa", tokaisi Portos nauraen niinkuin ukkonen jyrisee.

      Planchet astui takaisin emännöitsijänsä luo.

      "Rakas ystäväiseni", sanoi hän, "nämä kaksi herrasmiestä ovat paljon vaikuttaneet elämääni. Olen usein maininnut heidän nimeään sinulle."

      "Ja vielä kahta muutakin", virkkoi nainen ilmeisellä flaamilaisella korostuksella.

      "Onko rouva hollantilainen?" kysyi d'Artagnan, Portoksen kiertäessä viiksiään, kuten d'Artagnan huomasi, hän kun tavallisesti tarkkasi koko ympäristöään.

      "Ei, olen Antwerpenistä", vastasi nainen.

      "Ja hänen nimensä on Gechter", ilmoitti Planchet.

      "Mutta sinä et kai puhuttele rouvaa siksi?" sanoi d'Artagnan; "minusta tuntuu kuin sellainen nimi vanhentaisi häntä joka kerta kun sitä käyttäisit."

      "Ei, minun puheessani hän on Trüchen."

      "Sievä nimi", kiitti Portos.

      "Trüchen", jatkoi Planchet, "tuli luokseni Flandriasta hyveineen ja rahasäästöineen, joita oli kaksituhatta floriinia. Hän oli paennut kelvottoman aviomiehen luota, joka pieksi häntä. Picardielaisena olen aina pitänyt naapuri-maakunnan – Artoisin – tyttäristä, ja Artoisista on Flandriaan vain kukon askel. Hän tuli valittamaan kummi-isälleen, joka oli minun edeltäjäni Rue des Lombardsin varrella; hän pani liikkeeseeni kaksituhatta floriiniansa, jotka toimitin tuottaviksi, niin että summa on nyt kasvanut kymmeneksituhanneksi."

      "Hyvä, Planchet!"

      "Hän on vapaa, hän on varakas, hänellä on oma lehmä, apunaan palvelijatar ja ukko Célestin. Hän ompelee minulle kaikki paitani, kutoo sukkani, tapailee minua vain kahdesti kuukaudessa ja vaatimattomuudessaan pitää itseään onnellisena."

      "Olen todella perin onnellinen", vakuutti Trüchen hyvin avomielisesti.

      Portos kiersi viiksiensä toista puoliskoa ylöspäin.

      – Mitä lempoa! – ajatteli d'Artagnan, – olisikohan Portoksella jo heti aikeita…?

      Siekailematta Trüchen ryhtyi toimekkaaksi emännäksi ja hoputti palvelijattarensa avukseen, järjestäen vielä kahdelle hengelle tilat pöytään ja toimittaen esille oivallisia ruokalajeja, jollaisilla saa illallisesta kemut ja kemuista juhlan. Siinä oli tuoretta voita, suolattua häränlihaa, anjovista ja makrillia, kaikkia Planchetin myymälän herkkuja. Maaseutu tarjosi omina lisinä kananpoikia, vihanneksia, monenlaista tuoretta kalaa ja metsänriistaa,

Скачать книгу