LITMIR.BIZ

Скачать книгу

Kiitollisuuden kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, eikä hän voinut tehdä muuta kuin sopertaa: "Voi, neiti Catherine, neiti Catherine, en koskaan unohda, mitä olette tehnyt hyväkseni!"

      Kaikki sopi erinomaisesti, kuin mitan mukaan tehtynä. Ainoastaan kengät osoittautuivat liian pieniksi. Herra Laudereau oli ottanut mitan oman, neljä vuotta vanhemman poikansa jalasta.

      Huomatessaan jalkansa nuoren Laudereaun jalkoja paljon suuremmiksi, ylpeili sankarimme ensi hetkessä, mutta tämä kopeus haihtui piankin hänen ajatellessaan, että hänen täytyisi mennä tanssiaisiin ilman kenkiä tai vanhoissa kengissään, jotka eivät millään tavalla olleet sopusoinnussa muun puvun kanssa. Mutta tätä pulmaa ei kestänyt kauaakaan. Otettiin kengät, jotka samalla kertaa tuotiin ukko Billotille. Kaikeksi onneksi isännällä ja Pitoulla oli yhtä iso jalka, mikä seikka salattiin huolellisesti Billotilta, jotta hän ei tuntisi itseään nöyryytetyksi.

      Pitoun pukiessa ylleen nämä komeat vaatteet tuli kähertäjä. Hän jakoi Pitoun keltaiset hiukset kolmeen osaan; yhden osan niistä, pisimmät suortuvat, hän kampasi niskaan ja laati ne tupsulle, molempien jäljellä olevien osien piti kääntyä ohimolle, muodostaakseen "koirankorvat" – niillä oli siihen aikaan sellainen nimi, mutta mitä sille mahtoi.

      Tunnustakaamme suoraan, että kun Pitou, tukka käherrettynä yllään siniset housut ja sininen takki, valkoiset, punaraitaiset liivit ja leveäkauluksinen paita, tupsu niskassaan ja koirankorvat ohimoillaan katsoi kuvaansa peilistä, oli hänen hyvin vaikea tuntea omaa itseään, ja hän kääntyi taakseen katsomaan, oliko ehkä itse Adonis laskeutunut maan päälle.

      Hän oli yksin. Hän hymyili sirosti. Ja pää pystyssä, peukalot kainalokuopissa tuumi hän keikauttaen ruumistansa kantapäillään:

      "Saammepahan nähdä tuon herra de Charnyn!.."

      Ja totta on, että Ange Pitou tässä uudessa asussaan oli kuin sorja paimen, ei Vergiliuksen kuvaama, vaan Vatteaun maalaama.

      Seuraus olikin, että kun Pitou astui talon keittiöön, hän herätti tavatonta huomiota.

      "Oi, katsokaahan, äiti", huudahti Catherine, "kuinka Pitou on nyt soma!"

      "Häntä ei todellakaan tahtoisi tuntea samaksi ihmiseksi", sanoi emäntä Billot.

      Pahaksi onneksi nuori tyttö siirtyi kokonaisvaikutuksesta tarkastamaan yksityiskohtia. Yksityiskohdat Pitoussa eivät olleetkaan niin hyvät kuin kokonaisuus.

      "Ihmeellistä, kuinka isot kädet teillä on", sanoi Catherine.

      "Niin onkin", sanoi Pitou, "eikö olekin minulla komeat kädet?"

      "Ja isot polvet."

      "Se todistaa sitä, että minä kasvan vielä."

      "Mutta olettehan te minun mielestäni jo kyllin kookas, herra Pitou."

      "Samapa tuo, minä kasvan vielä. Minähän olen vasta seitsemäntoista ja puolen vuoden vanha."

      "Eikä teillä ole pohkeita."

      "Se on totta, niitä minulla ei olekaan; mutta kyllä ne ilmestyvät."

      "Toivottavasti", sanoi Catherine. "Olkoon kuinka tahansa, pulska te olette."

      Pitou kumarsi.

      "Ohoo", sanoi maanviljelijä, astuessaan sisään ja katsellen vuorostaan Pitouta. "Oletpa sinä muhkean näköinen. Soisin tätisi näkevän sinut tuollaisena."

      "Samaa minäkin toivoisin", sanoi Pitou.

      "Olisin halukas tietämään, mitä hän sanoisi", lausui maanviljelijä.

      "Ei hän sanoisi mitään, hän olisi tukehtua raivosta."

      "Mutta, isä", virkkoi Catherine hiukan levottomana, "eikö hänellä ole oikeutta ottaa Pitou uudelleen luoksensa?"

      "Poishan hän hääti pojan."

      "Ja sitäpaitsi", huomautti Pitou, "ne viisi vuotta ovat kuluneet umpeen."

      "Mitä?" kysyi Catherine.

      "Ne, joita varten tohtori Gilbert jätti tuhannen frangia."

      "Hän siis jätti tuhannen frangia tädillesi?"

      "Jätti, jätti, jotta oppisin jonkun ammatin."

      "Siinäpä vasta mies!" sanoi maanviljelijä. "Ja joka päivä saan kuulla samanlaatuisia juttuja. Senvuoksi minä seuraan häntä", hän teki kädellään liikkeen, "elämässä ja kuolemassa."

      "Hän tahtoi, että oppisin jonkin ammatin."

      "Siinä hän oli oikeassa. Tällä tavalla hyvät aikeet pilataan. Hän jättää tuhannen frangia, jotta lapselle opetettaisiin hyvä ammatti, ja sensijaan että hän oppisi jotakin käsityötä, pannaankin poika tuollaisen mustatakkisen seuraan, joka hänestä tahtoo tehdä seminaristin. Ja paljonko hän maksoi apotti Fortierille?"

      "Kuka?"

      "Tätisi."

      "Ei hän maksanut mitään."

      "Hän pisti siis nuo tohtori Gilbertin kaksisataa livreä omaan taskuunsa?"

      "Luultavasti."

      "Kuulehan, Pitou, minä annan sinulle hyvän neuvon: kun vanha tekopyhä tätisi kuolla kupsahtaa, niin etsi kaikkialta, kaapeista, vuoteen oljista, kukkakuuruista."

      "Miksi?" kysyi Pitou.

      "Siksi, että voit löytää aarteen, vanhoja kultarahoja sukkaan kätkettyinä. Epäilemättä hän ei ole löytänyt kyllin suurta kukkaroa, jonne piilottaisi säästönsä."

      "Niinkö luulette?"

      "Siitä olen varma. Mutta tästä puhumme, kun sopiva aika ja paikka tulee. Nyt meidän on lähdettävä pikku kierrokselle. Onko sinulla tohtori Gilbertin kirja?"

      "Se on taskussani."

      "Isä", sanoi Catherine, "oletteko ajatellut asiaa tarkoin?"

      "Ei silloin tarvitse ajatella, kun tekee jotakin hyvää, rakas lapsi", sanoi maanviljelijä. "Tohtori käskee lukea kirjan ja levittää siinä olevia periaatteita; kirja luetaan ja periaatteet levitetään."

      "Ja äiti ja minä saamme kai lähteä messuun?" kysyi Catherine arasti.

      "Menkää messuun", myönsi Billot, "tehän olette naisia. Me olemme miehiä, meillä on muuta tehtävää. Tule, Pitou."

      Pitou kumarsi emännälle ja Catherinelle ja seurasi maanviljelijää ylpeänä saamastansa miehen nimestä.

      VII

      TODISTETAAN, ETTÄ JOS PITKÄT SÄÄRET OVAT EPÄMUKAVAT TANSSIAISIIN, NE OVAT SITÄ HYÖDYLLISEMMÄT JUOSTESSA

      Vajassa oli lukuisasti kansaa koolla. Olemmehan sanoneet, että väki kunnioitti suuresti Billotia; vaikka hän morkkasi nasevasti, ruokki hän heitä myös hyvin ja maksoi hyvän palkan.

      Jokainen olikin senvuoksi kiireimmän kautta saapunut hänen kehoituksestaan.

      Tähän aikaan vallitsi rahvaassa se omituinen kuume, joka herää kansoissa, kun niissä syttyy toiminnan halu. Outoja, uusia, siihen asti melkein ventovieraita sanoja tuli henkilöiden suusta, jotka eivät koskaan ennen olleet niitä lausuneet. Ne sanat olivat vapaus, riippumattomuus, ja kummallista kyllä, näitä sanoja ei lausunut rahvas yksinään, ei, nämä sanat oli lausunut ensin aatelisto, ja kansan ääni oli vain kaikua heidän puheistaan.

      Lännestä päin olivat tulleet nämä sanat, jotka alkoivat valaista, kunnes ne viimein polttivat; Amerikassa oli noussut tämä aurinko, joka kiertomatkallaan viimein sytytti Ranskassa hirveän tulipalon, ja sen valossa kauhistuneet kansat lukivat verisin kirjaimin kirjoitetun sanan: Tasavalta.

      Senvuoksi olivatkin ne kokoukset, joissa keskusteltiin valtiollisista asioista, tavallisempia kuin saattoi luullakaan. Miehet, joiden kotipaikkaa ei tiedettykään, näkymättömän, melkein tuntemattoman jumalan apostolit liikkuivat kaupungeissa ja maaseudulla kylväen kaikkialle vapauden sanoja. Hallitus, joka siihen asti oli ollut sokea, alkoi avata silmiänsä. Ne miehet, jotka olivat johtamassa sitä koneistoa, jonka nimi on yleiset asiat, tunsivat

Скачать книгу