LITMIR.BIZ

Скачать книгу

pois käännyttäisi kiusanhengen. Kun tietää, ettei anna minulle yön lepoa, ei päivän rauhaa. Mutta eipähän, vaikka olen sitä häneltä pyytänyt. Joka kesä antaa tänne tulla. Pelkää syöjätärtä, ei uskalla sanoa vastaista sanaa. «Kärsi häntä, kärsi häntä vielä vähän». Vaan onko minun pakko sitä kärsiä, että aina äitiänikin solvaa? … teen kerran semmoisen pystyn, että…

      Shemeikka liikkui tuvan edessä. Näkyi laittavan laukkuaan… Lähtee jo hänkin… Tulleeko hyvästillekään, tyhjän puhuja, pilan tekijä. Mahtoi antaa olla niiden puheiden puhumatta.

      Marja siivoo kaloja päätään nostamatta, huivi silmillä, mutta kuulee lähestyttävän, askel askeleelta. Nyt se on ihan takana, nyt kiertää eteen ja istuu kivelle vastapäätä. Marja näkee hänen jalkansa polvia myöten ja polvien välissä kädet, sirot ja sulavat; ja näkee omat sierettyneet sormensa ja suomujen pärskinän.

      – Joko sitten lähdemme? kysyy Shemeikka.

      – Minnekä?

      – Karjalaan, niinkuin oli puhe.

      – Minkä tähden sinä sitä taas minulle puhut?

      – Sentähden, että sinä olet minun.

      – Minkä tähden minä olisin sinun enemmän kuin muidenkaan?

      – Sentähden, että minä tahdon.

      Hän on kumartunut melkein kiinni Marjaan.

      – Sentähden, että sinä tahdot? sanoo Marja yhä huivinsa sisästä.

      – Ja sentähden, että sinä itsekin tahdot. Elä pärskytä. – Hän tarttuu Marjaa käteen, puristaa sitä niin, että veitsi putoaa siivuulaudalle.

      – Elä, Shemeikka – päästä —

      – Tuletko?

      Marja koettaa irtautua, mutta ei pääse. Vasta kun hän herkeää riuhtomasta, hellittää Shemeikka. Marja on noussut, mutta vaipuu taas takaisin niinkuin hänen päätänsä huimaisi.

      – Minähän olen toisen, hän melkein kuiskaa, silmissä avuton, säikähtynyt, kuin armoa anova ilme.

      – Kenen toisen?

      – Juhanpa.

      – Et ole hänen enemmän kuin lintu, jonka on pyytänyt ja häkkiinsä pistänyt. Kun joku avaa oven, on lupa lentääksesi, minne mielesi tekee. Et ole hänen enempää kuin poro, joka on tunturilta väärän isännän aitaan eksynyt.

      – Kuka se on sitten minun oikea isäntäni?

      – Minä!

      – Minkä tähden sinä olet oikeampi kuin Juhakaan?

      – Sentähden, että mielesi palaa minussa eikä hänessä. Sentähden, että olet sieltä mistä minä. Ja sentähden, etten minä kysy lupaa, vaan otan kysymättä, ja että jos et tule hyvällä, niin minä vien sinut väkisin.

      Shemeikka on hänen takanaan, puhuu hänen korvaansa, Marja jo selin hänen sylissään, silmät ummessa.

      – Sentähden, että olet minua toivonut ja odottanut, että olet minua päivillä tähystellyt ja öillä ikävöinyt, puhteet pitkät pimeään iltaan kuunnellut!

      – Mistä sinä sen tiedät?

      Marja kavahtaa päin ja puristautuu kahden käden hänen toiseen käteensä.

      – Kun sen vieressä tuskissasi viruit, mielessäsi voivottelit: voi, jos tulisi joku, joka minut tästä tempaisi…

      – Mistä sinä sen tiedät?

      – Tule! Riennä koskelle!

      – En saa!

      – Tule – mene – kierrä! ei kukaan saa tietää.

      – En uskalla.

      – Näin sinut silloin – koko ruumiisi – rintasi – jalkasi —

      Marja kyyristyy, suojaa itseään, niinkuin olisi alasti, Shemeikka erottaa hänen kätensä hajalleen, Marja saa viimeiset voimansa kootuksi, ettei kaatuisi selin nuottakodan korkean kynnyksen yli, ja sysää Shemeikan menemään niin, että hän jalka kalavasuun takertuen horjahtaa ja kaatuu vasun kanssa veteen.

      Kun hän siitä selvisi nousemaan, oli Marja kadonnut. Lähimmän saaren takaa pisti esiin venhe, jonka kokassa istui airoilla Juha ja perässä joku nainen.

      Marja oli paennut pihaan ja kätkeytynyt aittaansa. Hän näki Shemeikan tulevan, tempaavan laukkunsa tuvan rappusilta, heittävän sen olalleen ja pitkin, kiukkuisin askelin poistuvan koskelle päin. Oli satuttanut itsensä, koska oli verinaarmu poskessa.

      Mutta tuskin oli Shemeikka kadonnut, kun Marjan sisässä parkaisi: Minkä tähden sinä sen sille teit? Minkä tähden sinä hänet suututit? Minkä tähden sinä työnsit hänet pois, joka tahtoi sinut pelastaa? Tuli, tuli kerran se, jota olet kaiket ikäsi odottanut, tuli maailman komein poika – antoi silkit ja soljet – tahtoi väkisin viedä sinut, ottaa näissä ryysyissäsi sinut, kuluneen kapineen, toisen tähteen! Sinä hänet sysäät luotasi, että otsansa veriin satuttaa… Vihoissaan lähti, lienee jo venheeseensä hypännyt, taakseen katsomatta koskea alas viilettää eikä enää milloinkaan tule…

      Hän riisti yltään kalaryysynsä, jätti ne siihen, missä seisoi, tempasi orrelta oman pyhänuttunsa ja syöksyi ulos.

      – Anoppi!

      Pihamaalla seisoi häntä vastassa iso, laiha, luiseva, vanha nainen.

      Ei sanonut sanaakaan, ei hyvää päivää. Silmät seisoivat kuin valmiina iskemään, ja kasvojen rypyt vuoroin kiristyivät, vuoroin laukeilivat pinnistyksestään. Seisoivat siinä anoppi ja miniä vähän aikaa vastakkain, niin äsähti anoppi:

      – Minkä tähden on kalat kaadettu vasusta ympäri ja toiset jätetty siivoamatta?

      Marja ei vastannut.

      – Heitetty sinne sikain suolattavaksi – ja jo näkyvät suolanneenkin – ja itse tultu aittaan maata?

      Marja ei vieläkään vastannut, pyörähti ja meni tupaan, anoppi perästä…

      – Ei sanaa vastata – ei hyvää päivää sanota.

      Yhäkään ei Marja mitään sanonut. – Kun istuu, sitten lähden!

      – Tiettiin tulevan, vaan ei ole kuivaa kannikkata pöytään varustettu, saati kalaa paistettu.

      – Ei nyt anoppi heti tultuaan riitaa rakenna.

      – Se on sanottava, mikä on sanottava – kuta pikemmin sitä parempi – ja mikä on ennenkin sanottu ja sanotaan, niin kauan kuin kieli suussa liikkuu ja ääni kurkussa kulkee!

      Nyt ei Marjakaan enää voi hillitä itseään.

      – Silloin on parasta, että anoppi jää ja minä lähden.

      – Lähde, veikkonen, ja mitäs tulitkaan!

      – Jo tässä karjalan mies minua houkuttelikin mukaansa – tahtoi jo väkisinkin viedä.

      – Valehtelet! Ei ne sinua Karjalaan huoli, koska sieltä emäsikin hylkäsivät.

      – Elkää äitiäni häväiskö!

      – Häpäisen! Häpäisen sekä äidin että tytön – häpäisen aina ja iankaikkisesti – haudassanikin sinua häpäisen, joka veit minulta parhaan poikani – mahdoit mennä, mahdoit antaa itsesi viedä – voi, kuinka minä olisin ollut iloinen, jos olisit mennyt – kuka se oli, joka muka olisi semmoisen vienyt ja jolle tämä muka ei lähtenyt?

      – Uhtuan Shemeikka! huusi Marja anoppinsa nenän alla ilkahtaen, keikahti, pyörähti ja meni.

      Portailla tuli Juha vastaan. Törmäsivät yhteen, olivat kaataa toisensa kumoon.

      – Minne sinä sillä tavalla juokset?

      – Äitiäsi pakoon! huusi Marja mennessään.

      – Marja!

Скачать книгу