LITMIR.BIZ

Скачать книгу

vetää? kuului Shemeikka hyrähtävän.

      – Ai, kun se osaa olla hyvä ja herttainen, kun vain tahtoo, rakas ja reppoisa kuin tämmöinen kesäinen vasta.

      Shemeikka rähäytti lyhyen rivon naurun. Marjan olisi tehnyt mieli iskeä halolla oveen.

      – Vaan saattaa se olla kiukkuinenkin – onko se siellä porstuassa, katsopas?

      Marja ehti parahiksi painautua oven suojaan, kun Shemeikka sitä raotti.

      – Ei näy enää olevan.

      – Lyö sitten sinä löylyä, vieras, vuorostasi.

      – Tulenko pehmittelemäänkin?

      – Suorihan siinä omia sorkkiasi. Mitä minä taas pääsinkään puhumasta?

      – Jotta osaa emäntä olla kiukkuinenkin.

      – Ka niin, vaan vähätpä siitä. On vähän herkkä veriltään, milloin ylen murheellinen, milloin naureskelee, lauleskelee, päivät päästään visertelee. On kuin metsän elävä eloisa, ei päivin lepää, ei yökausiin unta saa, vaan toisin ajoin ei vuoteesta nouse, ja jos nousee, liikkuu kuin näkijä.

      Nyt Juha kylpi, oli vähän aikaa vaiti, mutta jatkoi taas:

      – Tämä sauna on meidän yhdessä tekemämme. Tässä oli minulla kaski silloin, sen laitaan tämän salvoin. Minä täällä kesäkaudet kaskia viljelin ja kalaa pyysin. Kotitalosta ei minulle joudatettu muuta apumiestä kuin tuo Marja. «Ota matkaasi tuo mieron venakko, sielläpähän on lähempänä kotimaataan», sanoivat. Yhdessä me kerran kesässä tänne kotikylästä suuret selät soudettiin. En puhunut silloin vielä mitään, vaikka jo panikin mielessäni, että tuosta sen vielä oman itselleni kasvatan. Minä veistelin, Marja sammalta nyhti ja saumoihin latoi. Tupaakin yhdessä tehtiin monena kesänä. Se jos tahtoo, osaa kirvestäkin käyttää. Vaikka oli silloin jo aikaihminen, en häntä sormellani koskenut. Oltiin niinkuin veli ja sisar vihille asti ja vielä vähän jälkeenkin. – Heitäs, veli pyhä, sankollinen selkääni. Soh, hyvä, hyvä…

      – Onko teillä lapsia? kysyi Shemeikka sen tehtyään.

      Oli kuin olisi Juha jostakin herännyt. Mitä hän tässä oikein? Kuka se oli tuo, jolle hän oli puhunut Marjasta? Mitä lieneekään puhunut?

      – Ei ole, vastasi hän lyhyesti eikä sen siitään jatkanut.

      Mutta Marjaa suututti ja hävetti. Semmoinen narri ja höperö! Tarvitsiko hänen saattaa itsensä ja minut vieraan naurettavaksi. Jos itsestään haastoikin, tarvitsiko hänen minusta?

      Kun kuuli miesten valelevan itseään, pujahti hän ulos kodan seinämälle. Tuskin oli ehtinyt ulos, kun Shemeikka tuli ja alkoi häntä huomaamatta hiljalleen astella pihaan, ruskea iho illan viileydessä höyryten – pitkä, solakka, sopusuhtainen – eikä Marja saanut hänestä silmiään ennenkuin Juha työntyi ovesta kumarana, pitkäselkäisenä, lyhytsäärisenä, jälleen rientäessään tavallista enemmän ontuen. Juha saavutti nuoren miehen ennenkuin olivat pihassa. Astuivat rinnan, hirvi toinen, toinen juhta… Ja heitä katsellessaan pääsi Marjalta saunaan riisuutuessaan hillitön, räikeä nauru; ei tiennyt itsekään, mikä nauratti, mutta häntä nauratti vielä saunassakin, kun pieksi itseään vastalla, niin että ihoa kirveli.

      Kun hän tuli ulos ja nousi pihaan, istui Juha alasti tuvan rappusilla, paita sylissä. Hän myhähteli siitä Marjaa vastaan.

      – Joko sinäkin kylvit, mahdoit huutaa, niin tulin löylyä lyömään.

      Jos olisi Marja tehnyt niinkuin mielensä, olisi lyönyt.

      – Panisit paidan yllesi, etkä tuossa alasti roikottelisi! sähähti hän ohi astuen.

      – Kah, annahan kun viillytteleime.

      Mutta porstuassa Marja kääntyi ja virkkoi ystävällisemmin:

      – Kyllä täällä on jo ruokakin sinulle ja vieraalle.

      Kun Marja tuli tupaan, istui Shemeikka siellä, hopeapullo ja pieni hopeapikari pöydän nurkalla, avattu laukku edessään lattialla. Hän oli pukeutunut puhtoisiinsa, valkoisiin alusvaatteisiinsa, paita kuin silkkiä, kirjaeltu kaulalta ja olkapäiltä punaisella ja heleän sinisellä, hempeä kuin naisen paita.

      – Eikö emäntäkin halua maistaa vieraan tarjousta? kysyi hän.

      – Mitä se on? Viinaako?

      Juha astui juuri silloin sisään hurstisessa paidassa, karvaisin, paljain säärin.

      – Ei ole viinaa, sanoi hän, – lienee hänessä sitäkin, mutta on hänessä jotakin muutakin ihmeellistä makua, mitähän lie. Kyllä sen kestää naisenkin suu.

      – En minä tarjoisikaan semmoista, jota ei suu kestäisi.

      Ja Shemeikka ojensi Marjalle pienen hopeapikarin, katsoi koko ajan häneen, kun hän hitaasti sillä huuliansa kostutti, katsoi häneen, kun hän uudesta kehoituksesta uudelleen maistoi, katsoi vielä, kun otti takaisin pikarin ja tyhjensi sen, minkä Marja oli jättänyt – ja Marja katsoi häneen, huulet pikarissa, silmät Shemeikassa, he molemmat ikäänkuin toinen toistaan tunnustellen.

      – Hyvääpä oli, suuret kiitokset, sanoi Marja.

      Mutta Shemeikka ei sittenkään lakannut katsomasta Marjaa.

      – Totta on, mitä isäntä sanoi.

      – Mitä se sanoi? kysyi Marja.

      – Ei suotta omaansa kehunut. Vaan jos olisi hän minun tuo, mikä on sinun, silkkihin hänet sitoisin. Katsomme hänelle korean kaulaan, isäntä?

      – Katsotaan, katsotaan, innostui Juha, hyvillään, kun ei nyt näyttänyt vastaan panevan, vaikkei muuten mikään lahja kelvannut.

      Shemeikka jo upotti kätensä laukkuun, ja kun nosti, hulmusi hyppysissä silkkiliina, kellanpunainen, kukkaniekka, kahahti, levähti ja lennähti Marjan silmille.

      – Onpa se, onpa se! ihasteli Juha.

      – Mitä tuo maksanee? vavahti Marjan ääni, huivia levitellessä.

      – Elä hintoja kysele, sanoi Juha.

      – Kyllä niistä sovitaan, sanoi Shemeikka.

      – Ettäkö ostaisit minulle – tämän?

      Juhalta kysyi, Shemeikkaan katsoi.

      – Se sen sinulle hellästä sydämestään antaa, vakuutti Shemeikka.

      – Päähänkö tämä pannaan vai kaulaan?

      – Kaulahan, sanoi Shemeikka, – nousi, otti Marjalta huivin, sen hänen hartioilleen heitti, suori selältä, rinnalta silitti, käski pitämään pielistä, että pysyisi, ja pyöräytti ympäri ja työnsi menemään Juhan eteen.

      – Nyt se on omasi niinkuin ollakin pitää!

      – Onpa se, onpa…

      Ja Juha hyrähti ja naurahti, pyörähteli, tepasteli, pidättelihe, mutta kohta taas uudelleen hyrähti. Ja Shemeikka hyrähteli mukana matkien, Marjan kanssa silmät silmissä sitä nauraen.

      – Se vielä solkea puuttuu.

      – Anna solkikin, anna solkikin, jos on! kehoitti Juha.

      – Onhan minulla jo solki, sanoi Marja.

      – Vaskinenko – vai? kysyi Shemeikka.

      – Jospahan minulla kultaisia.

      – Vaski palttinan pitäjä, kulta silkkisen sitoja.

      – Kultako? päivitteli Marja.

      Juha näki, että sen teki sitä mieli. Teki kerran jotakin Marjankin mieli! Vaikka maksaisi hevosen hinnan, saakoon, mitä haluaa.

      – Näytä solkiasi, näytä!

      Taas sukeltaa Shemeikan käsi laukkuun, nostaa sieltä mytyn, silkkikankaaseen käärityn, monilla nauhoilla solmitun, aukoilee, päästelee pitkin, taitavin, solakoin

Скачать книгу