LITMIR.BIZ

Скачать книгу

meille, ja minä sanoin: laittakaa vain. Kuule, se pitää kylvettää ja syöttää ja tehdä aittaan tila. Sitä pitää kohdella kuin pappia.

      – Minkähän tähden tuota niin pitää, roikaletta?

      – Maksoi hyvän hinnan, ei kopeekkaa tinkinyt niinkuin muut Venäjän miehet. On hupaisa ja mukava. Ryypynkin vaivoistani vielä antoi.

      – Oliko makeata?

      – Jotta oliko? Oli se – mitä lie ollut ulkomaan makeata – soutaa suonissani kuin mahla kevätkoivussa.

      – Ettäkö on, niinkuin luontosi lehteä tekisi?

      Juhalta pääsi hyvän mielen nauru ja Marjalta myös.

      – Sauna on kyllä valmis, jos ette liene muuta vailla.

      – Marja, sinun pitää itsesi tulla löylyä lyömään.

      – Käypi kai se Kaisaltakin yhtä hyvin kuin minulta.

      – Elähän nyt, – itsesi sinun pitää, emännän, olla saunoittamassa.

      Kuulehan! Elähän mene – ei olla enää nyrpeitä… Häh?

      Hän uskalsi kämmenellään koskettaa Marjaa kylkeen. Eikä Marja nyt äsähtänytkään vastaan, oli niinkuin ei olisi ollut tietävinään, heilahuttihe hiukan. Mutta Juhasta oli niinkuin ei olisi ollut maata jalkainsa alla.

      – Saunaan, vieras! huusi hän pirttiin, josta Shemeikka samassa tuli.

      Marja oli pyörähtänyt aittain edestä rantaan, puolijuoksua.

      – Sinulla on komea emäntä, sanoi Shemeikka hänen jälkeensä katsoen. On jalan nousu joustava kuin rekivetovarsan.

      – On sillä jalan nousu!

      – Onko muutenkin mieluisenne?

      – On mieluinen, on yli kaiken mieluinen. Entäpä sinun emäntäsi?

      – Ei ole minulla vielä omituista.

      – Vai ei? Ottaaksesi pitäisi. – Oli hiien hyvää se viinasi! sanoi Juha näppiä lyöden.

      – Tahdotko vielä?

      – Ei nyt, ei nyt … vaan jos sitten taas saunan päälle. Ei ole minulla tarjota koin vähän kitkerätä patakukkoa. Annat omaasi sitten vähän emännänkin maistaa, suhahti hän, vierastaan kylkeen nykäisten. Jos on muitakin makeita laukussasi, katsotaan sitten niitäkin. On nuori ihminen makeihin perso.

      – On makehia, on korehia!

      Juha tepasteli ja hypäkehteli eikä tiennyt, miten hyvän mielensä ilmaista… Tuli toki tämä vieras parhaaseen aikaan. Ilman sitä olisi viikko vielä murjotettu ja tiesi, olisiko sittenkään sopua tullut. Vaan niin pian kuin sille tulee mieluinen vieras, aina mieli keikahtaa.

      – Heitä tänne pihaan ryysysi. Minäkin heitän.

      – Säilynee kai laukkuni tuvassa?

      – Säilyy se! Vaikka olisi kaikki Karjalan rikkaus laukussasi.

      – Ei ole, ei ole, vähän mitä kamaa, räämää…

      – Ei meille varkaat tule. Ei meillä ryöstetä miestä niin kaukana kuin huuto pihaan kuuluu. Ei tule rosvo Juhan taloon. Ja jos tulisi, niin torjuttaisiin! Luvan kysyvät, ennenkuin ottavat. Mennään nyt! Semmoinen on Juha!

      Shemeikka löi olkapäille isäntää saunalle laskeuduttaessa.

      – Semmoinen on! Topra mies! Äijä maailman paras!

      Juha nauraa hekotti ja meni edeltä saunaan.

      Marja oli selin kodassa, kun miehet tulivat.

      – Hei, emäntä! huusi Shemeikka ilki alastonna ohi mennessään. Mutta Marja ei kääntänyt päätään. Vasta kun kuuli heidän olevan lauteilla, livahti hän ovesta hautomaan vastoja.

      – Oletpa sinä sorea poika, puhui Juha. Selkä kuin huojuhongan, sääriluut hienot kuin hirven, reisi kuin rekivedon – hätäkö niillä tuommoisilla aidan yli? Minun ovat nämä längellä vähän, kun liian nuorena reikätuolissa seisottivat, mutta kyllä näillä pääsee.

      – Tuoss' on, sanoi Marja vastoja kurottaen.

      – Anna tänne vain eläkä tyhjää ujostele. – Katso sinäkin noita sen käsivarsia – ei ole niillä aurankurjessa kiikuttu – ka, kun putosi!

      – No niin – tuoss' on!

      Marja otti vastat lattialta ja ojensi Juhalle toisen, samalla kun heittämällä heitti toisen hänen ohitsensa Shemeikan syliin.

      – Ai! huudahti Shemeikka.

      – Voi, sattuiko?

      – Sattui.

      – Mihinkä? hihitti Juha.

      – Mihin lienee.

      Juha, jonka päähän löyly ja hyvä mieli ja juomansa yhä vain kihosi, nauroi ja sai Shemeikankin nauramaan. Mutta Marja oli äyskäisevinään:

      – Sen kelvottomat!

      – Nyt löylyä! huusi Shemeikka. Nyt löylyä, sorea emäntä!

      – Vieläkö?

      – Jo riittää!

      Marja löi vielä, kerta kiellon päälle, vetäytyi sitten porstuaan, kuuli sinne kaikki, mitä miehet saunassa haastoivat vastainsa lätkinän lomassa.

      – Annahan, kun minä kylvetän, puhui Juha. Rupea tuohon pitkäksesi. Löipä tiukan löylyn. Oikein rakkaasta kädestä. Kyllä se kitkan kiukaasta irti saa, kun vain tahtoo. On se, on se … en olisi luullut, että minä vanha ja vähän vaivainen saisin semmoisen nuoren ja pulskan.

      – Ettehän te mikä vaivainen ole?

      – Onnunhan minä vähän, kun karhu puri sääreen. Tuoss' on vielä hampaitten arvet, ja siitä on jänne poikki. Ei se kulkua haittaa. Eikä sitä paljon huomaakaan kuin säiden edellä.

      – Ei vieras huomaa mitään.

      – En olisi häntä ehkä muuten saanutkaan – Juha oli alentavinaan ääntään ja luuli puhuvansa kuiskaten – käännäs vähän kylkeäsi … en olisi ehkä muuten saanutkaan, vaan kun itse kasvatin pikkutytöstä itselleni, ihan kätkyestä, soudattelin kuin paras lapsenpiika – sen äiti tuli meille sinne vanhaan Karhulaan nälkävuonna ja teki sen meillä ja kuoli – niin kun kasvattelin siinä ja ihmiseksi opastelin, lukemaankin ja rippikouluun, niin siinä sitten otin, kun ei ollut muitakaan ottajia, vaikka olikin äitini ja koko suku vastaan, kun oli köyhä ja on venakko.

      – Venakko?

      Vasta lakkasi lätkimästä.

      – Teidän heimoanne. Sieltäpäin sen äiti sanoi olevansa, vaan ei ole sen tarkempia tietoja; orjatyttö mikä lienee ollut, joku pakenija pahoja pitäjiään; siellähän kuuluvat isännät tekevän piikatytöilleen, mitä tahtovat. Lieneekö niin, en tiedä.

      – Ropsikaa vielä vähän jalkopohjiakin.

      – Vaan vähät minä suvustaan, kuuli Marja miehensä jatkavan – sama juttu, minkä aina vierailleen kertoi, kun vähänkään viinaa nokkaansa sai, hupakko. – Ei hän minusta silti ole tämän puolen tyttöjä huonompi. Olisi minulle äiti rikkaitaan tyrkytellyt, ja olisin minä heitä ehkä saanutkin, aina on valmiiseen taloon tulijoita…

      – Pitäisi suunsa! tiuskaisi Marja itsekseen.

      – Siitä sitä anoppinsa nyt vihaa, että minä hänet tähän otin. Heitäkse välistä maammo käydessään niin pahaksi, että on ollut kesken viikon kotiinsa kyydittävä. Vaan hyvän kurin se sille aikanaan antoi ja opetti töihin. Nyt sitäkin kiukuttelee: «Jos tuon tiesin, että hänestä mieron kantamasta itselleni miniää kasvatin, en neuvonut rihmaa neulan silmään pistämään.» Vaan mitä ma juuri sanoinkaan? Käännyhän mahallesi, niin sivellään toistakin puolta.

      – Jo

Скачать книгу