LITMIR.BIZ

Скачать книгу

kokan, perän kotivaaraa vasten, joka vielä vähän siinteli jäleltäpäin.

      Oli vuosia siitä, kun hän oli siellä käynyt. Pahoin olivat Marjaa siellä pienestä asti pitäneet, ei hänellä orvolla muuta ystävää kuin minä. Ja niin oltiin sydämiköitä, ettei häitä laitettu, kahden saatiin vihille mennä, sieltä palatessa ohi soudettiin Rajavaaraan, ohi silloin ja ohi sen jälkeen. Ei ollut Marja sen koommin jalallaan siihen taloon astunut.

      Soutaisinko kirkolle suoraan? Mutta onhan kohtuus ja oikeus, että ma kotitalostanikin jotakin saan. En ole perintöjäni heiltä pyytänyt, en ole heitä talkoihin vaivannut. Ei ole muuta saatua kuin äidin jokakesäiset kiusat. Sen toki saanen vaatia, että veljet tässä hädässä avun antavat. Ensi kerran pyydän, mitä pyydän. Enkä nytkään pyydä, jos eivät itsestään tahtone tarjota.

      Kuta lähemmäksi Juha vanhaa kotiaan tuli, sitä raskaammalta tuntui airo.

      Käynhän kuitenkin levähtämässä, näenhän, mitä aikovat.

      Suuri ja vanha oli talo, jonka rannassa Juha pihaan kohosi. Suuret nuottakodat, pitkä pirttirivi, monet aitat, isot, sileät, multaiset pellot. Hyvähän niiden on täällä, hyvä olisi ollut täällä meidänkin Marjan kanssa, ja tilaa olisi ollut ja kaskimaita lähempänäkin, eikä olisi tarvinnut viedä nuorta naista erilleen muusta maailmasta erämaahan ikävöimään – eikä silloin olisi tätäkään tapahtunut.

      Uuvuksissa ja mieli masentuneena astui Juha tupaan. Olivat illallisella pitkän pöydän ääressä, iso joukko miehiä ja naisia, oli omaa väkeä, oli vieraita. Söivät, maiskuttivat, siivosivat suustaan ruotia isot koot eteensä kalakeitosta. Kun kuulivat tapauksen, herkesivät hetkeksi syömästä, vaikenivat, mutta jatkoivat taas. Niinkuin: – Mikä se oli? – Ei mikään! – Söivät syötävänsä, nousivat sitten vähissä erin, sen mukaan kuin kukin oli saanut tarpeensa, pistivät lusikkansa seinän rakoon ja tulivat kättelemään.

      – Ne on niitä Karjalan miesten tekoset semmoiset, sanoi vanhin veli röyhtäyttäen.

      – Onhan ne niitä ennenkin tehneet, sanoi toinen.

      – Onhan ne niitä ennenkin tehneet, pahukset, virkkoi kolmas.

      Ja siinä alettiin turista, mitä oli ennen tapahtunut, sota-aikoina ja rauhankin aikana. Ne veivät niitä milloin akoikseen, milloin orjikseen; sinne hupenivat, eivät sieltä monet päässeet, ja lienevätkö kaikki tahtoneetkaan. Vaan onhan niitä ollut semmoisiakin, jotka ovat sinne mielelläänkin jääneet. Olipas ovela … ei muuta kuin viskaa venheeseensä ja potkaisee venheen koskeen, niin tietäähän sen, ettei siitä mikä hyppää pois. Reestä saattaa hypätä ja siinä kimpuroida, mutta hyppääpäs venheestä kuohuvassa koskessa. Vaan mitähän tuo menikään tuon jälestä rantaan?

      – Äitiä pakoon juoksi, kun se sitä heti tulennaltaan haukkui.

      – Mitähän tuo nyt siitä niin paheni, sanoi kenokaula veljen nainen, pankon luota.

      – Marja ei siedä haukkumista.

      – Tarvitsisiko nyt olla niin ylpeä itsestään, vaikka vanhempi ihminen vähän neuvookin.

      – Pääsi kai se nyt sen haukkumisista, sanoi Juha.

      Siitä jatkui turina ja tarina, ja tapausta tarkastettiin puolelta ja toiseltakin, mutta ei tapahtunut eikä näyttänyt tulevankaan tapahtumaan se, mitä Juha kuitenkin oli odottanut: että veljet syötyään kiireesti nousevat, vyöttäytyvät, ottavat pyssynsä ja kirveensä ja lähtevät heti yötä myöten, ja kiidätetään sana toisiinkin taloihin.

      – Et lähtenyt jälkeen?

      – Minkä minä heille yksin, jos olisin tavoittanutkin?

      – Tiettypä se, etteihän niille mitä yksin.

      Jo Juha kaikesta näki, ettei tule apua tästä talosta. Ei olla niinä miehinäkään, levolle laittautaan. Ei voinut sen enempää, nousi ja lähti.

      – Minnekä sinä menet? kysyi vanhin veli.

      – Kirkolle.

      Veli tuli jälleen, saavutti hänet rantatiellä.

      – Tätä asiaa vartenko sinä kirkolle menet?

      – Enpähän minä muutenkaan tämmöisen asian aikana.

      – Etpä et. Taisit ajatella, että meiltä olisi lähdetty.

      – Olenko pyytänyt?

      – Ethän ole.

      – Mitäs sitten puhut!

      – Olisihan ollut autettava – sitä varten kai kuitenkin tulit. Vaan ymmärräthän itsekin, ettei yhden talon miehillä ole lähteminen.

      – Kun ei käy, niin ei käy.

      – On tässä kesäkiireetkin, kaskenpoltot ja muut.

      Juha ei ollut aikonut sen enempää, mutta ei kuitenkaan voinut olla sanomatta:

      – Ei ole katsottu kesäkiireitä, kun on karhu milloin karjassa liikkunut.

      – On nyt kuitenkin eri asia karhun ajo ja Karjalan Shemeikkain.

      – Ja lehmästä on suurempi vahinko kuin ihmisestä? On vähemmästäkin Karjalaa käyty. Vaan tiesinhän jo tullessanikin, ettei Marja ole täällä lampaankaan arvoinen, saati lehmän. Mieleen on vain teille, että suden suuhun joutui.

      Juha sysäsi venheensä vesille, istui airoilleen ja lähti.

      Hän souti niin, että kokka vaahtosi ja keltaisena mulahteli airon kuohu niinkuin vihaisen härän silmä. Syvään painoi ja pitkään veti. Hän sittenkin Marjan pelastaa. Rovasti auttaa. Rovastilla, vanhalla miehellä, on itsellään nuori emäntä. Kuuluttaa kirkossa, ehkäpä panee kapulankin kiertämään, saa miehen talosta liikkeelle vangittua vapauttamaan. Siinä se on mies, siinä se on sittenkin mies toisenmoinen kuin kukaan muu. On toki yksi hyvä mies maailmassa! Se kun auttaakin, niin ei tässä enää muiden apuja tarvita. Se kun ukko polkaisee jalallaan maahan, niin rientää miehiä hätään kuin tulipaloon.

      Oli aamupuoli yötä, kun Juha souti salmessa kahden suuren selän välissä; hän nosti aironsa vedestä, lepäsi ja antoi virran viedä venhettä.

      Rovastilla on itsellään nuori emäntä, otti sen samana vuonna kuin me Marjan kanssa yhteen mentiin. «Elä välitä siitä, mitä ihmiset sanovat. Ota sinä vain se, jota mielit. Elä katso köyhyyteensä. Nuoruus on parempi kuin rikkaus.» Ja kun oli vihkinyt, tuli kättelemään. «Onnea olkoon teille», sanoi Marjalle, ja «Onnea olkoon teille», sanoi minulle ja myhähteli. Muut nuoresta varoittivat: «Elä ota lasta», rovasti toivotti onnea, ja se sen paremmin tiesi, koska oli itsekin nuoren ottanut… Tuossa niemessä oltiin yötä, ensimmäistä yötä vihkimisen jälkeen … niinkuin äitinsä vieressä nukkui tyttö, käsi kaulassani, nuotion havuilla. Missä nyt lienee? Saattaa kyyhöttää puuhun sidottuna, ei itke, mutta ajattelee: «Tule apuun Juha, tule apuun Juha, jahka joutuu.»

      Minä tulen, minä tulen! Vanha rovasti meitä auttaa.

      Yön souti Juha. Aamun aurinko pisti silmään, veden kalvosta kimmeltäen, kun viimein pääsi pappilan rantaan. Pappilassa vielä nukuttiin. Hän istahti aitan rappusille. Päivän ja kahden yön soutamisesta raukeana Juha hetkeksi meni horroksiin. Kun siitä revähti ylös, lähti käyskelemään, ettei uudelleen nukkuisi. Tuli kirkolle, joka oli siinä lähellä. Se näytti lujalta ja tylyltä, ovet ja luukut kiinni, ikkunoissa kylmä ja välinpitämätön ilme kuin ventovieraalla vastaantulijalla.

      Ei mahda tulla apua täältäkään. Rovasti kyllä kutsuu miehet ympärilleen tähän sakastin rappujen eteen. «Tältä Juhalta vei susi hänen ainoansa, eikö pitäisi lähteäksenne miehissä varasta takaa ajamaan?» Eivät sano sanaakaan, katselevat vain kalsein silmin. Mitä minusta, kun eivät kerran omat veljetkään? Mitä ne Marjasta ja minusta? Moniko meidät tuntee? Mitä minä lähdinkään tänne? Mahdoin mennä sittenkin yksin.

      Ikkuna rasahti pappilassa, ja lasi välähti auringossa. Rovasti oli

Скачать книгу