Syvistä riveistä - Various

Скачать книгу

oli kihlasilkki päässä ja uusi leninki ja hän oli erinomaisen sievä siinä puvussa. Kun ajettiin Naavalan sivuitse, sanoi Pynnöläinen, osoittain taloa kädellänsä: "Tuostakin se vielä tulee myytävä talo. Kuka hänen saaneekin?"

      "Mitä vasten se myytäväksi tulee?" kysyi Pynnöläisen veljen poika.

      "Siinä ei ole muuta perillistä kuin yksi poika ja hän lukee papiksi; luullakseni se ylioppilas saarnaakin tänä päivänä!" sanoi Pynnöläinen.

      Kirkosta tultua alkoivat häät ja komeatkin. Vihkimisen jälkeen kannettiin vieraille kahvia, sitten alkoi pieni tanssi isossa tuvassa ja sitten tarjottiin ruokaa salissa.

      Kun rovasti oli muutamalla sanalla siunannut ruoan alkoi syönti. Töyryn Heikki oli joutunut istumaan Taavetin sisarta tuota mainioksi kankuriksi tullutta Hannaa vastapäätä ja Hanna oli erinomaisen komean kaunis, tuossa hää-pöydässä istuessansa. Heikki vilkasi joskus kuin sivumennen Leenaakin; kyllä sekin oli herttaisen kaunis, vaan ei toki hänen mielestänsä niin kuin Hanna ja sitä paitsi oli se jo toisen vaimo. Toisetkin huomasivat pian, että Heikki tähysti Hannaa liian tarkkaan. Muutamat rupesivat nauraa virnistelemään. Heikin äiti pukkasi poikaansa kylkeen ja olihan se Heikki sitten syövinään.

      Syönnin jälkeen alkoi taas isossa tuvassa vilkas tanssi. Töyryn Heikki se vaan Hannaa tanssitti, väliin hän levähti, mutta aina taas uudesti aloittaakseen. Taavetti, hän se vaan ei tanssinut, häntä kyllä kehoitettiin, vaan hän sanoi: "Minulla ei ollut aikaa niin turhanaikaiseen työhön opetella". Vihdoin, kun sitä alinomaa pyydettiin, sieppasi hän Leenan kainaloonsa, pyöritti kerran ympäri tupaa ja tuumi sitten: "Näyttikö sievältä?"

      Ensimmäisiä toimiansa vävynä oli Taavetilla tutkia talon työkalut perinpohjaisesti. Isäntä koetti kyllä kehua niiden olevan vähintäänkin välttävässä asussa ja niinhän ne olivatkin, vaan Taavetti mieluummin näki kaikki kiitettävässä kunnossa ja siinä tuli ensinkin viikatevartten ja haravain kanssa rengeille tiukat paikat, sillä Taavetti ensihetkestä huomautti, että nyt oli Pynnölästä leikki työkomennossa loppunut ja totta tahdottiin. Toisiakin muutoksia tehtiin kohta. Työaika lyhennettiin ja ruoka-ajat enennettiin kolmesta neljäksi, mutta sitten pitikin työn sujua aika lailla. Eräänä päivänä tuumivat keskenään kaksi renkiä suovaa tehdessään tuosta uudesta olosta. He kyllä näkivät että Taavetti oli istahtanut mättäälle lähelle heitä huokaamaan, vaan eivät olleet huomaavinansa ja toinen kysyi:

      "Mikähän tästä talosta tulee?"

      "Vippeli vippu tästä tulee, jos ei pehtoria muuteta!"

      "Luuletteko niin?"

      "En luule, minä tiedän, sillä sitä ajoa ei kestä ihminen, vaikka söis viidesti päivässä. Minä kumminkin olen tässä vaan syksyyn asti."

      "Niin minäkin."

      "Sama se on kun isäntäkin niin mitättömäksi meni, että tuon tuommoisen ruojan taloon otti, painajaiseksi väelle."

      "Niin, sano, veli hopea, muuta kuin satua!"

      Taavetti oli sillä välin noussut ylös ja seisoi jo viimeistä säettä lausuttaissa puhujain vieressä.

      "Hitaastihan se suovan teko käypi", sanoi hän rengeille.

      "Eihän tuota enään jaksa mitenkään, johan tuosta luun särkykin tulee tuommoisesta kiireestä. Tästä pian joutuu joka mies lasarettiin herra pehtorin kustannuksella."

      "Mistä paikasta särkee?"

      "Käsistä, selästä, päästä ja jaloista."

      "Minua särkee toisesta ronkastakin, yksi kerta jo puhuin isännällekin, vaan mitäs siitä oli, kun hän antoi kaiken vallan Taavetille."

      "Paha se on, että teitä niin särkee!" sanoi Taavetti. "Jos minun kiirehtämiseni tähden olette säryn saaneet, niin minun täytyykin kustantaa teille lääkäri. Heittäkää työ pois, en minä sairaita työhön ahdista."

      "Ei me toki niin sairaita olla, ettemme suovaa valmiiksi saa", tuumivat rengit.

      Taavetti ei puhunut mitään, vaan alkoi astua pitkin niittyä. Siellä hän tapasi isännän jolle hän sanoi: "Niilo ja Juuso sairastavat sydämentykytystä minua vastaan. Minun täytyy lähettää ne huomenna lääkärin hoitoon."

      XIV. Odottamaton onni

      Pynnölän talossa oli heinä tehty paljoa ennen kuin toisten talojen ja väki olivat paljoa rivakamman näköiset kuin muina vuosina. Pidennetty lepoaika oli ollut siunaukseksi, vaikka olikin työssä ollessa kiireemmästi työtä tehty. Nuot niskoittelevat rengitkin olivat tulleet siivo miehiksi, kun Taavetti seuraavana päivänä valjasti hevosen ja aikoi viedä ruikuttajat lasarettiin. He löivät nyt leikiksi koko asian ja tunnustivat valittaneensa aivan turhaa.

      Taavetti ja Leena työskentelivät puinensa puutarhassa, jonka olivat laittaneet akkunan alle.

      "Ei tästä tänä kesänä tule mitään, vaan jos eletään, vasta ensi kesänä!" sanoi Leena.

      "Kunhan ollaan toimessa, kylläpä hänestä kerran hyvä tulee!" vastasi Taavetti.

      "Nääs mukulaa, ompa peruna kumminkin kasvanut!" sanoi Leena, pitäen isonlaista, soikeaa uutta perunaa kädessänsä, jonka hän oli kaivanut maasta. "Mutta kuules, Taavetti! Mitä minä eilen uusia kuulin kylässä käydessäni!"

      "Mitä nyt?" kysyi Taavetti, hyvin odottavaisesti.

      "Minä kuulin, että sinä saat piakkoin uuden lankomiehen—kihlattu on!"

      "Kuka on kihlannut ja kenen—ja missä?"

      "Pidämpä suottakin puntarissa sinua vähän aikaa, arvaa jos arvaat!"

      Taavetti mietti: "Jaa—mutta—jaha! Se on Töyryn Heikki ja Hanna! Oliko oikein?"

      "On oikeen!"

      "No, paraiksi!"

      "Kuinka niin? Kuinka sisarelles toivotat semmoista miestä?"

      "Mikäs miestä vaivaa, varsinkin niin rikasta miestä?"

      Heidän siinä jutellessa tulla lyyhäsi Taavetin kummimuori pihaan, hän pysähtyi aidan tykö, jonka takana tuo pieni puutarhan alku oli.

      "Kuulkaas Taavetti!" sanoi hän. "Kun minä olin rovastissa hieromassa, niin sinne tuli kirje ja rovasti sanoi: 'Menkää nyt käskemään Taavettia tänne'."

      "Mikä kirje se sitten on?" kysyi Taavetti hyvän päiväisesti hämmästyksissään.

      "En tiedä, vaan kaukaa se tulee, mistä tullee."

      Taavetti lähti työstään, puhdisti vähän itseään, muutti vaatteita ja alkoi pamppailevin sydämin astua pappilaa kohden.

      Ennen kuin kerkisi hyvää päivääkään sanoa, sanoi jo hänelle rovasti: "No, sehän hyvä on että tulitte, minulla on täällä kirje, joka täytyy kuitata. Rahaa siinä ei ole, muutoin se olisi jäänyt kaupunkiin." Näin sanoen hän ojensi kirjeen ja lipun, johon Taavetti kirjoitti nimensä.

      "Niitä tulee välistä minun laukussani tärkeitäkin kirjeitä", sanoi rovasti.

      "Kiitoksia!" sanoi Taavetti ja aukaisi kirjeen kuoren, siinä oli suomenkielinen kirjoitus kirjoitettuna sinisen postiarkia kaikille neljälle sivulle ja sen sisässä eri paperi, jota Taavetti ei ymmärtänyt mitä sillä olisi virkana.

      Rovastin silmät kiilsivät, hänen paperin nähtyään.

      "Saanko minä katsoa?"

      "No ihme ja kumma!" jatkoi hän sitten. "Kymmenen—arvatkaas te, paljoko tässä lipussa on rahaa?"

      "Lipussako rahaa!" sanoi Taavetti hämillään.

      "Niin, koko kymmenentuhatta ruplaa! Sillä saatte pankista rahaa, juuri te saatte ne rahat.—Kumpikohan nyt rikkaampi on, Pynnöläinen vaiko vävy?"

      "Mistä maailman äärestä se raha sitten tulee?"

      Taavetti oli siihen määrään hämillään, ettei osannut ruveta kirjettä lukemaan. Hän katseli vaan ja ojensi sen kohta

Скачать книгу