Syvistä riveistä - Various

Скачать книгу

sormus edes!"

      "Kyllä sinun se kumminkin täytyisi ostaa!" sanoi Olli.

      "Lähteeköhän täältä kukaan kaupunkiin piakkoin?"

      "Saattaisihan tuota mennä minä!"

      "No, jos sinulla on muutakin asiaa, kuin sormuksen osto, niin mene vaan kaupunkiin!"

      "Voinhan viedä sinne voita."

      "Niinpä ole niin hyvä ja mene!"

      Silloin suostuttiin, että Olli huomen-aamulla lähtee kaupunkiin.

      Taavetti tarjosi hänelle kaikki rahansa, kolmekymmentä kaksi ruplaa.

      Hän oli oppi-aikanaan ylityöstä saanut vähän säästöön.

      "Ei sinun tarvitse minulle rahaa antaa, kyllä minä kihlakalut omalla rahallanikin tuon!" tuumi Olli eikä huolinut rahoista.

      Ollin ollessa kaupunkiretkellä ei Taavetti mitenkään tahtonut saada aikaansa kulumaan; hän koetti tehdä jotakin työtä, vaan sekään ei maistanut. Hän päätti siis parhaaksi kävellä pitkin metsiä ja ihanoita seutuja. Siellä hän monta kertaa jollakin kivellä istuskellen mietiskeli. Mikä häntä nyt mahtoi vaivata, kun ei työkään enään sujunut käsissä!

      Kahden päivän perästä tuli Olli kaupungista. Hän toi sievän kulta sormuksen ja komean silkin.

      "Ohoh!" tuumi Taavetti silkin nähtyään, "no kyllä Leena sen sietääkin."

      "Hyvin hyvästi!" sanoi Olli.

      "Aivan ansaittu!" sanoi Mari.

      "Herra-jesta!" sanoi Esteri, joka siihen myöskin oli saapunut.

      "Kuules Olli, mitä olen sinulle velkaa?" kysyi Taavetti.

      "Ei mitään!"

      "Se on kerrassa valhe! Ei kenenkään pidä sanoman tään taivaan kannen alla, että Taavetti Rahkonen on kihlakalunsa lahjaksi saanut!"

      Sen sanoi Taavetti hieman siihen laatuun, että Olli uskoi hänen totta puhuvan ja hän vastasi: "Kyllähän minä voin sanoa, että silkki maksaa seitsemän ruplaa, ja sormus kymmenen! Vaan enkös minä ole itse paljon enemmän sinulle velkaa?"

      "Se ei tule nyt kysymykseen, kuinka paljon sinä olet velkaa; tässä on seitsemäntoista ruplaa ja niin minä olen ne ostanut! Kiitos muuten vaivastasi, kun kävit ne hakemassa!"

      Taavetti oli niin sanoessaan laskenut rahat pöydälle, ja Ollin täytyi korjata ne puoleensa.

      "Pistä nuo talteen huomiseksi!" sanoi Taavetti, antaen silkin ja sormuksen Marille.

      Itse hän lähti ulos astelemaan. Oli lämmin kesä-ilta. Hän astui pitkin pellon pientaretta joelle päin. Sinne päästyään alkoi hän kivillä heitellä voileipiä pitkin hiljaa juoksevan veden puoli-tyyntä pintaa.

      "Vieläpä käteni on tarkka kuten ennenkin!" jupisi hän itsekseen. Siinä hänen leikitellessään näytti joen vastaiselta puolelta laskevan ilta-auringon valossa niin somalta Naavalan uhkea talo, kivi-navettoinensa—"Ollakko minulla tuommoinen talo!" Sitä ajatellessaan muisti isänsä kertomuksia tuosta Naavalan talosta ja sen asukkaista, kuinka he olivat vähitellen säästäväisyydellä rikkautensa koonneet. Mitään pahaa ei hän ollut kuullut koskaan heistä puhuttavan. —"Niin se on, kopeekasta on ruplan alku, yhdestä tuhannen alku, töllistä talon alku! Mutta mitä pastori kerran sanoi? Uskosta autuuden alku!"

      Hän käänsi nyt silmänsä toisaalle; siellä ilta-ruskon siipien alla sijaili Pynnölänkin talo, vaikka paljoa pienempi ja vähäpätöisempi kuin Naavala. Vaan Taavetin mielestä oli sitä vielä hauskempi katsella.

      "No, Taavetti, tänä päivänä se sitten pidetään se ratkaiseva tappelu!" sanoi Olli aamulla suurusta syödessä.

      "Mikäs sota tänään tulee?" vastasi Taavetti ja työnsi ruokaa suuhunsa.

      "Niinpähän näemme!" sanoi Olli, tehden samoin.

      "Mennäänkö hevosella?" jatkoi Olli sitten syömästä päästyänsä.

      "Kaikkea muuta vielä, jaksaahan tuonne kävelläkin!"

      "Niin marssitaan sitten Pynnölään!"

      "Ei suinkaan sitä nyt lähdetä kuin puulla päähän lyöden. Tottahan sitä nyt ensin arvellaan mitä siellä sanotaankin!"

      "Sanat tulee itsestään kuin köyhän kuolema, asia sen painaa ja pakottaa!"

      "Niin, pidä sinä puhetta, kun olet puhemies!"

      XII. Kysytään Leenalta

      Pynnölän talossa oli Leena noussut aamulla aikaiseen ylös, pessyt kasvonsa ja kammannut päänsä, lypsänyt lehmät piian kanssa ja ajanut niitä vähän matkaa laitumelle päin.

      "Kuinka Leena näyttää niin surulliselta näinä päivinä?" kysyä hökäisi piika-tyttö.

      "Olenko minä entistä surullisempi?" oli Leena kysyvinään.

      Itsekseen jäätyään tähysteli hän Sampiahoon päin, jupisi itsekseen: "Saa nähdä mikä Taavetilla on mielessä! Ei moneen päivään käy meillä, vaikka hänellä kyllä on aikaa, niin se on kuin karhu pesässään."

      Hiljaa hiipien kulki hän kamariinsa ja rupesi neulomaan aloittamaansa pitkää vyötä, jota hän valmisti Taavetille.

      Minkä aikaa lienee siinä istunut, niin tuli isäntä ulkoa ja sanoi: "Satelee nyt! No, ompa hyväkin, kyllä pelto kulta sen tarvitseekin! No, ei Taavetista ole suinkaan kuulunut mitään?"

      "Ei, sitten kuin viimeksi kävi!" vastasi Leena.

      "Hm, hm!" murahti isäntä ja meni isoon tupaan.

      Kun hän juuri oli päässyt sinne, veti itseänsä eräs vanha kulku-akka sauvoineen ovesta sisään.

      "Hyvää päivää isäntä!"

      "Päivää!" vastasi isäntä; "mitä kuuluu maailmasta?"

      "Olinpa mennyttä yötä Sampiahossa ja siellä oli Taavetti Rahkonenkin taas tullut kotimailleen. No, siinä sitä sitten on pnlska miehen alku! Mikähän siitä vielä tuleekaan! Talon isäntäpä tietystikin, kun kerkiää. Tottahan tuo niin siivo ja pulska poika pääsee vaikka mimmoisen talon vävyksi, kun ei ennen aikaansa hätäile ja hutiloi!"

      Maija Stiinan viimeistä lausetta sanoessa tuli Leena tupaan ruokaa pöydälle tuomaan. Hän katseli mummoa ihmeissään ja kysyi isältään: "Mistä pojasta hän puhuu?"

      "Taavetista vaan! Sanoo että semmoinen voi päästä mimmoisen talon vävyksi hyvänsä, kun ei vaan hätäile."

      Isäntä istahti rahille ja tuli hyvin totisen näköiseksi, melkeimpä saattoi sanoa punakaksi kasvoiltansa. Mutta Leena, hän ei nähnyt paljon eteensä, kun hän kiiruimmittain lähti huoneesta, meni kamariinsa, painoi päänsä pään-alaiseensa ja itkeä nyyhkytti, hiljaa itsekseen jupisten: "Silläpä se Taavetti ei meillä enään käykkään! Sitä katsellaankin parempia! Niin, mitäs se näin pikku talosta tulisikaan kosimaan! Hulluuttahan tuo olisikin, Taavetin kaltaiselle! Lulliinhan minä kumminkin ettei hän talon suuruutta panisi kysymykseen, vaan eikös niitä ole liehtareita. Hän kun on niin yksitoikkoinen, ettei hänestä saa kukaan suoraa. Niin, Jumala sen tietää mitä hän ajattelee!"

      Samassa saapui siihen isäntäkin.

      "Arvasinhan minä sen! Minä näin sen kohta, että se teki tuon vaikutuksen. Kuinka sinä niin niivityitkään siihen Taavettiin?"

      "Se ei ole äsken tapahtunut asia, minä olen pitänyt hänestä aina!"

      "Niin, niin, ja tuolla tavalla se sitten nyt menee! Vaikk'eihän tuota vielä tiedä; voihan se käydä paremmin kuin luulemmekaan. Hän on niin muutoin sukkela siitä, ettei hän tahdo mitään ilmaiseksi, se kun luulee sen kaiken köyhäin apua olevan. Hänellä on ollut sellainen käsitys jo pienestä pojasta ja minä luulen ettei hän juuri rikkaampia katsele, vaan päin vastoin pitää meitäkin liian rikkaana!"

      "En usko asian niin olevan; paljonhan niitä puhutaan

Скачать книгу