LITMIR.BIZ

Скачать книгу

minua peljätä… Ei nyt enää kumminkaan.

          (Jussi istuu. Heikki sekottaa rohtoa kahvikuppiin ja pistää sitte pullon taskuunsa.)

      JUSSI. Oletteko kipeä, isäntä?

      HEIKKI (surullisesti). Olen… kovasti kipeä. Voi tapahtua, että rupean kuolemaan.

      (Juo kahvinsa.)

      JUSSI (itkua tehden). Kuolemaan? Voi, – voi, mitä te puhuttekaan, isäntä?

      HEIKKI. Ei sitä vielä varmasti tiedetä, mutta kumminkin se saattaa tapahtua ja sentähden tahdon sovittaa rikokseni… Oletko vihoissa minulle, Jussi?

      JUSSI (nyyhkyttää). Voi, isäntä hyvä, kuinka te kipeäksi tulitte?

      Siellä metsässäkö?

      HEIKKI. Tiesitkö sinä, että makasin metsässä?

      JUSSI (pelokkaana). Tiesin.

      HEIKKI. Ja ilmoitit sen äidillekin?

      JUSSI. Oi, isäntä hyvä, älkää olko sentähden vihainen. Hyvää minä sillä tarkoitin.

      HEIKKI. Mitäs minä siitä vihainen olisin? Ei minua enää viha auta, kaikki on kumminkin kohta mennyttä ja viina on tähän syynä.

      JUSSI (nyyhkyttää). Voi, voi, se on niinkuin äitini aina sanoi, kun olin pieni poika ja hän vielä eli.

      HEIKKI. Mitä hän sanoi?

      JUSSI. Hän sanoi: kun kasvat suureksi ja tulet maailmalle, niin saat nähdä paljon kurjuutta ympärilläsi; muista silloin, että kaikkeen siihen on syynä viina ja että se on meidänkin elämämme turmellut, poikaraukkani; väistä siis aina sitä, niinkuin väistetään kuolemanmyrkkyä. Niin sanoi äitini usein ja silitti itkien päätäni. Muistan sen vallan hyvin, vaikka olinkin pieni silloin.

      HEIKKI. Niin, niin. Äitisi tiesi kyllä… Mutta entäs isäsi…?

      JUSSI. Hänestä en muista mitään, mutta sen toki tiedän, että minullakin on isä ollut, vaikka minua aina pilkataan isättömäksi.

      HEIKKI. Vissiin kai sinullakin… Oletko koskaan maistanut viinaa?

      JUSSI. En milloinkaan… enkä tule maistamaankaan?

      HEIKKI. Eikö kukaan ole tarjonnutkaan?

      JUSSI. On kyllä, mutta minä en ole huolinut. Ennen kärsin vaikka selkäsaunan.

      HEIKKI (synkästi). Vai niin… Mutta minä! (Hypähtää ylös; kiivaasti.) Minä olen juonut, minä! Ja juonut kuin viimeistä päivää! (Kävelee. Jussi hiipii ovelle.) Jumal'auta, miks'en minä voinut tehdä niinkuin sinäkin! Nyt on kaikki mennyttä ja ketä minä syytän tästä, ketä? (Pudistelee nyrkkejään.) Voi minua onnetonta! Minulla on ollut äiti ja veljet ja sittekin olen näin elänyt! (Pysähtyy. Jussille.) Mene matkoihisi, sinä! Mene heti! (Jussi aikoo mennä.) Ei, ei, älä mene! Tule takaisin! (Lauhtuneena.) Tule takaisin, Jussi, en minä sinua aikonut pelottaa. (Tarttuu Jussin käteen.) Älä pelkää, en minä sinulle mitään pahaa tee; itselleni minä tässä kiukuttelen. Tule istumaan taas, sinä et saa jättää minua… Tai mene vaan… Jätä minut vähäksi aikaa, tahdon nyt olla yksin, mutta ei kauvan, ei kovin kauvan! (Jussi menee.) – Hän on paljoa parempi kuin minä, hän, tuo Jussi, jota aina on pässiksi nimitetty… Jumaliste, enpä olisi uskonut sitä ja miten se on voinut mahdollista olla, että hän, jolla ei ole ollut isää eikä äitiä ja on kaiken ikänsä kiertänyt talosta taloon, että hän on voinut olla maistamatta, kun minä, joka olen kotona kasvanut äidin ja veljien joukossa, olen tällaiseksi tullut. (Istuu sänkyyn.) Se on vallan merkillistä… Sanovat häntä hassuksi ja hassuna minäkin olen häntä pitänyt, mutta kyllä hän siinä asiassa sentään on viisaimmin tehnyt kuin minä ja moni muu… Ottaisi ennen selkäsaunan, kuin maistaisi pisaraakaan. (Naurahtaa.) Oliskohan tuokin totta?… No olkoon, en minä sentään tahdo koetella; hyvin hän siinä tekee ja mitä minä siitä hyötyisin. Olkoon rauhassa minun puolestani. Hän on jo muutenkin niin arka, perin arka, ja onkos ihme, kun aina peljätetään. Miksi ihmiset häntä kiusaavatkin niin kovasti? Onko se hänen syynsä, että on huutolaiseksi joutunut ja toisten elätettäväksi; mitä hän sille voi?… Saakuli sentään, mitä varten minäkin olen häntä niin monta kertaa kiusannut? (Raappii päätään.) Olen pitänyt häntä hassuna kuten toisetkin, mutta luulen, että hän on hyvinkin viisas, vaikk'ei mitään puhu. – (Ryhtyy tupakoimaan.) – On tämä elämä sentään kummallista, tänään yhtä ja huomenna toista, eikä tiedä, mitä milloinkin sattuu ja mistä itsensä löytää. (Nojautuu pöydän laitaan. Synkästi.) En osannut vielä eilen arvata, että tänään jo saan kuolemata odottaa… Kunhan äitikin jo tulisi takaisin… Tuossa on tuo kirjakin, mutta mitä se minua nyt enää hyödyttää. – (Rappusilta kuuluu ääniä. Heikki kuuntelee.) Ketähän sieltä nyt tulee?

      Toinen sarja kohtauksia.

      Heikki. – Hese, Taneli ja Viku tulevat yhdessä ryhmässä, kädet toistensa kaulassa. Vikun taskussa on viinapullo ja Hesen kainalossa harmoniikka. Esiintyvät näiden kohtausten aikana puolipäihtyneinä. – Jussi. – Viimeiseksi Hanna.

      HESE, TANELI ja VIKU (laulavat tullessaan):

             Mammani minua varottaa

             Ja pappani puhuu totta:

             Ei saa tyttöjä rakastaa,

             Ei omaksensa ottaa. —

             Ei saa tyttöjä…

      HESE. Morjens, morjens! Täällä sinä vaan istua kökötät kuin iankaikkinen tuohikontti, ja niin turkasen totisena. Mikä sinua vaivaa? Onko pääsi kipeä? (Pitelee Heikin otsaa.) Ai, ai, sinä tarvitset tohtooria, poika, muuten saat slaakin. (Panee harppunsa pöydälle.) Minun täytyy heti ruveta parantamaan sinua. (Vikulle.) Anna tänne se roppipullo, Viku, Heikin täytyy saada pikkunen huojennus.

      VIKU. Sinulleko minä sen antaisin? Ee-ei, veisit omaan suuhusi. Itse minä sen Heikille annan. (Pudistelee pulloaan.) Se, ota pois! Se on oikein kymmenen kertaa puhdistettua… sitä parasta sorttia. Otatko?

      HEIKKI (pudistaa päätään). En välitä!

      VIKU. Mitä hullua?… Eikö kelpaa köyhän pisarat? Oohoh, on ne ennen kelvanneet!

      HESE. Heikki, mikä sinua nyt vaivaa? Oletko oikein todella kipeä, vai oletko vihainen meille?

      HEIKKI. Miksi minä vihainen olisin?

      HESE. No mitä sinä sitte murjotat?

      TANELI (ottaa kirjan). Oletko lukenut, koska tässä on kirja?

      HEIKKI. En. Äiti sen siihen toi.

      TANELI (heittää kirjan sivulle). Sitä minäkin…

      VIKU. Mutta mitä sinä sitte hulluttelet? (Tarjoo pulloaan.) Ota pois!

      (Heikki raappii päätään.)

      HESE. Miks'et sinä huoli? Ota vaan, se virkistää sinua ja tulet iloiseksi kuten mekin.

      VIKU. Niin, tiedäthän sen jo vanhastaan. Ei tämä pure eikä pistä, vaikka se rupeekin miestä heiluttamaan.

      (Nauravat. Heikki hymyilee.)

      HEIKKI. Sinä olet aina sama veitikka, Viku!

      VIKU (lyö pullonsa pöytään). Kuinkas muuten! Veitikoita me olemme ja iloisia poikia jokainen. Ei meitä mure murra eikä suru saavuta. Yhden pullon olemme jo tyhjentäneet tänään, ja kun näimme äitisi menevän kirkkoon ja muistimme sinut, niin tulimme tänne tohtoroimaan. – (Ottaa piippunsa.) Mutta annas tänne se tupakkamassisi, Heikki, että saisi oikein herramaisia savuja tämän lystin päälle.

      HEIKKI (heittää tupakkakukkaronsa pöydälle). Siin' on. Polttakaa niin paljon kuin haluttaa ja istukaa tähän pöydän ympäri.

      Конец ознакомительного фрагмента.

      Текст

Скачать книгу