LITMIR.BIZ

Скачать книгу

kirjan sivulle.)

      EMÄNTÄ. Niin, mitenkä sinä häntä muistaisitkaan; olithan vielä niin pieni, kun hän kuoli.

      HEIKKI. Mitenkä hän kuoli?

      EMÄNTÄ. Hän kuoli… (Pudistaa päätään surullisena.) Ei, ei, minä en voi sitä nyt kertoa.

      HEIKKI. Kertokaa nyt vaan. Minä en tiedä juuri mitään isästäni, minkälainen hän oli. Oliko hän vahva mies ja joiko hän?

      EMÄNTÄ. Ei, sitä hän ei tehnyt! Hän ei ollutkaan sellainen, kuin sinä olet! Toisenlainen komento oli silloin tässä talossa; onneton se, joka uskalsi edes puhuakaan viinasta. Sellainen mies oli sinun isäsi. Ja kumminkin hän kuoli viinan tähden.

      (Peittää käsillä kasvonsa.)

      HEIKKI (ihmetellen). Viinan tähden!… Mitenkä hän sitä…?

      EMÄNTÄ (nyyhkyttää). Hän joi kerran… ja kuoli… kirottuna.

      HEIKKI (hämmästyen). Mitä? Kirottuna!… Miten hän silloin joi?

      EMÄNTÄ. Minä sitä juotin… Voi, voi!

      (Itkee.)

      HEIKKI. Te! Miten se tapahtui? Voi kertokaa!

      EMÄNTÄ (kuivaa silmiään). Hän oli myöhään syksyllä pudonnut suohon ja tuli kylmästä puolikuolleena kotiin. Säikähdin kovasti hänen kamalaa näköään ja sitä, kun hän ei voinut mitään puhua. Kiireesti laitin saunan lämpimäksi ja vein hänet lauteille, ja Hesen isävainaja antoi minulle pullon viinaa, jonka juotin hänelle väkevän kahvin kanssa. Hän joi niinkuin se, joka ei lainkaan tiedä mitä tekee… Voi, voi, minä en tiennyt, että se piti olemaan hänen surmakseen.

      (Nyyhkyttää.)

      HEIKKI. Siihenkö hän kuoli?

      EMÄNTÄ. Ei. Minä kylvetin häntä pari tuntia ja hieroin ankarasti, niin että isäparka oli aivan nääntynyt, ja poikien avulla sain hänet tupaan, jossa hän sitten nukkui yhteen menoon kaksi päivää. Kun hän viimein heräsi, oli hän taas virkeä kuten ennenkin ja minä kerroin hänelle kaikki. Hän ei puhunut mitään, mutta siitä hetkestä alkaen muuttui hän vallan toiseksi: hiljaiseksi ja surulliseksi, kävi joka pyhä kirkossa ja luki kotona sekä puheli poikien kanssa vedet silmissä, silloin kumminkin kun en itse ollut saapuvilla. En tiennyt mikä häntä vaivasi, enkä saanut häntä sitä sanomaan. Niin meni talvi ja keväällä rupesi hänen ruumiiseensa tulemaan punaisia vesinäppylöitä ja niitä tuli paljon. Parantelin niitä omilla lääkkeilläni ja ne paranivatkin, mutta seuraavana syksynä tuli hän uudestaan kipeäksi ja lääkäri, jonka haetin kaupungista, sanoi, että hän on kovasti vilustunut ja on epätietoista, tokko hän enää parantuu; eikä hän parantunutkaan. Pari viikkoa vaan kesti, ja kun joulu joutui oli hän jo haudassa.

      HEIKKI. Isäparka.

      EMÄNTÄ. Mutta ennen kuolemaansa käski hän meidät kaikki luokseen ja sanoi, ett'ei tässä enää mikään auta, sillä tauti on Jumalalta, koska hän on rikkonut valansa.

      HEIKKI. Valansa!

      EMÄNTÄ. Niin. Hän kertoi, miten hän nuorena poikana oli kerran juovuspäissään pahasti kohdellut äitiään ja katunut sitä niin kovasti, että oli vannonut hirmuisen valan: jos vielä kerrankin viinaa maistaisi, niin mädäntyköön itse elävänä ja kuolkoon koko sukunsa maan päältä. Tämän hän kertoi ja pelkäsi, että kirous nyt ulottuu poikiin asti.

      HEIKKI. Herra Jumala, nythän ne ovat jo kuolleet!

      EMÄNTÄ. Kaikki, kaikki. Sinä vielä olet…

      (Itkee.)

      HEIKKI (epätoivoisena). Voi, voi, miten kauheaa! Minunkin pitää siis kuolla!

      EMÄNTÄ. Jos Jumala sitä tahtoo, niin et sinä voi sitä vastustaa.

      Sentähden täytyy sinun valmistaa itsesi…

      HEIKKI. Voi, voi, tämä on hirveätä!… Näin nuorena… ja jos hyvinkin pian… Ei, se ei saa tapahtua, minä en tahdo sitä!

      EMÄNTÄ (surullisena). Et sinä poika parka sille mitään mahda. Turha on potkia tutkainta vastaan. Alistu siis kohtalosi alle ja valmistaudu ottamaan vastaan sitä, mitä tulemaan pitää. – (Nousee.) Tahdon lähteä kirkkoon rukoilemaan sinunkin puolestasi.

      (Menee kamariin.)

      HEIKKI (yksin). Voi, miten kauheata! Pitäisikö minunkin siis kuolla… minun? Ja minkätähden?… Niin, niinhän se on: isän pahat teot käyvät lasten päälle. Voi onneton isä! Minkä pahuuden oletkaan tehnyt, kun poikasikin kaikki kirottiin. Veljeni ovat jo kuolleet ja itse kuolen kai tänään tai huomenna… Jumala minua armahtakoon! En ole elänyt niinkuin olisi pitänyt, se on kyllä totta… Mutta mitä pitäisi minun tehdä, ett'ei kuolema minua saavuttaisi?… Löytää se minut sittekin, vaikk'en maistaisi viinan pisaraakaan enkä astuisi askeltakaan tuon kynnyksen yli. Löytää se, ja mihin minä sitte joudun… mihin?

      EMÄNTÄ (tulee kamarista täydessä kirkkopuvussa.) Kyllä sinun oikeastaan pitäisi tulla mukana, mutta kun olet noin ruokottoman näköinen, niin on parasta kun pysyt kotona. Koeta virkistää itseäsi sinä aikana, niin saamme sitte puhua, mitä vastaisuudessa pitäisi tehdä.

      (Menee.)

      HEIKKI (huutaa perään). Käskekää edes Jussi tänne! – (Itsekseen.) Pitäisi edes jonkun olla täällä minun seurassani, sillä rupean jo pelkäämään… Jos tapahtuisi mitä hyvänsä, eikä kukaan ole auttamassa. (Sivelee otsaansa.) On tämä kauheata, ja jos olisin sen ennen tiennyt, niin en koskaan olisi maistanutkaan, vaan elänyt aina yhtä siivosti kuin veljenikin. Mutta nyt se on myöhäistä, paha pitää kyllä omansa. (Hypähtää ylös.) Hui! Niinkö se todella olisi? (Kävelee.) Ei, se ei saa tapahtua! Ei millään tavalla! Tahdon elää tästä puolen paremmin ja sovittaa kaiken pahuuteni kaikkien kanssa ketä vähänkin olen loukannut, ja sitten rupean elämään niinkuin äiti tahtoo.

      (Hanna tulee kantaen kahvitarjotinta, jonka laskee pöydälle.)

      HANNA. Emäntä käski tuoda kahvia teille.

      HEIKKI (nöyrästi). Hanna.

      HANNA (ihmetellen). Mitä?

      HEIKKI. Oletko vihainen minulle?

      HANNA. Minä?… Vihainen? Mistä?

      HEIKKI. Olen joskus ollut paha sinulle ja puhunut kovia sanoja.

      HANNA. Mikä teitä nyt vaivaa, isäntä?

      HEIKKI. Jos minä vielä… Niin, minä vaan tahdon, ett'ei kukaan olisi vihainen minulle, sillä minä…

      HANNA. Mutta Herran tähden, minä en ymmärrä, mitä te nyt puhutte. Kuka teille vihainen olisi ja mistä syystä?

      HEIKKI. Sinä et ymmärrä minua, vaikka sanon, että se on surullista, kun minä…

      HANNA. Miksi te tänään olette noin surullinen? Eihän siihen pitäisi mitään syytä oleman. Heittäkää surunne ja olkaa iloinen kuten ennenkin. Teidän sijassanne en surisi hölyn pölyäkään.

      (Menee.)

      HEIKKI (yksin). Hän ei sure… Niin, mitäpä hän surisikaan, hän, joka ei ole mitään tehnytkään? Toista on minun kanssani… On kyllä. (Istuu; miettivänä.) – Mutta enköhän minä sentään voisi saada jotakin lääkettä, joka lopettaisi tuon ilkeän jyminän kallostani? Olisi niin hyvä ottaa tässä kahvin kanssa muutaman tipan. Täytyy katsoa, eikö äidillä ole jotakin.

      (Menee kamariin.)

      JUSSI (avaa vitkaan ovea ja astuu sisään katsoen arasti ympärilleen.) Eihän isäntä olekaan täällä … tai olisko hän tuolla kamarissa? Niin, siellä hän onkin. Mutta miten suuttunut hän mahtaa olla, kun menin emännälle sanomaan, että hän metsässä makasi? Kyllä hän nyt toruu minua… kunhan ei vaan lyömään rupeisi.

      (Heikki tulee kamarista kädessä pieni rohtopullo.)

      HEIKKI (pysähtyy). Mitä sinä täällä teet?

      JUSSI

Скачать книгу