LITMIR.BIZ

Скачать книгу

orvenkylän nuoriso / Näytelmä kahdessa näytöksessä

      HENKILÖT:

        EMÄNTÄ, 60 vuotias talonemäntä.

        HEIKKI, hänen poikansa; 25 vuotias.

        HANNA, 22 vuotias, | talon palvelijat.

        JUSSI, 17 vuotias, |

        HESE, nuori torppari.

        TANELI, | nuoria miehiä.

        VIKI, |

        KREETA-MUORI.

        OPETTAJA.

        KORVEN-VAARI, vanha harmaapartainen ukko.

      Nuorisoa, poikia ja tyttöjä sekä vanhempia lapsia ja jokunen vanhempi mies ja nainen.

      ENSIMÄINEN NÄYTÖS

      Talon vanha, mustunut tupa. Perällä ovi. Ovesta sisään tultaessa on vasemmassa nurkassa takka ja sen sivulla toinen ovi kamariin. Oikeanpuolisessa seinässä on ilman verhoja oleva ikkuna ja nurkassa yksinkertainen aukioleva sänky. Ikkunan alla pitkä penkki ja edessä pöytä sekä tuoli. Muu kalusto mielen mukaan. On sunnuntai-aamu keväällä.

      Ensimäinen sarja kohtauksia.

      Heti esiripun noustua tulee Heikki sisään väsyneen näköisenä, lakki niskaan painettuna ja vaatteet ryvettyneet. – Emäntä, puettuna kirkkopukuun. – Hanna esiintyy koko näytöksen ajan puukengissä ja yksinkertaisessa arkipuvussa. – Viimeisenä Jussi, joka on huonosti puettu, melkein ryysyisenä.

      HEIKKI (katselee ympärilleen). Olipa onnen lykky, että tupa on tyhjänä eikä kukaan sattunut näkemään tuloani. Nyt saan edes rauhassa hengähtää ja puhdistella itseäni, ennenkun tulevat kiusottelemaan. (Järjestää vaatteitaan.) Hitto vieköön! Miten ihmeessä minä sinne metsään olin ruvennut nukkumaan; kuka minut sinne vei? On se merkillistä, ett'en sitä voi muistaa. (Pudistelee itseään.) Huh, huh! Ja on niin pahuksen kova vilukin. Hui! (Istuu retkahtaen sänkyyn.) Ei ole koko elämästä mihinkään. Jokainen lauvantai-ilta on samanlainen ja tällä kertaa oli se peräti hullua. Olen toki tähän asti tietänyt tekoni ja retkeni, vaan nyt en muista mitään. (Silittää päätään, antaen lakin pudota.) Ja kovin on tämä pääkin kummallinen. Se on niin häijyn raskas ja pitää niin ilkeätä jyminää, että oikein tuntuu surkealta sitä kärsiä. (Raappii korvansa taustaa.) Voi toki sentään, miten paljon olen mahtanut juodakaan, sillä näin kovassa pohmelossa en ole vielä koskaan ollut. Ja mitä mahtaa äitikään ajatella, kun koko yön olen viipynyt? (Haukottelee.) Hoh-hoh-hoo, kovin on surkeata tällainen elämä. Ei olisi pitänyt mennä ollenkaan, koska näin paljon tulin juoneeksi. Nyt rupeavat he kiusaamaan minua koko päiväksi. (Nousee.) Mutta minä menenkin maata, niin saan olla parhaiten rauhassa äidiltäkin. Puhukoon sitte perästäpäin, jos haluttaa.

      (Aikoo riisua takkinsa. Emäntä tulee.)

      EMÄNTÄ. No joko nyt olet viimeinkin löytänyt kotisi, Heikki? Missä olet koko yön viipynyt? (Heikki istuu hämillään sänkyyn.) Missä?… Etkö tahdo puhua, kun kysyn?

      HEIKKI. Mitä te siitä huolitte?

      EMÄNTÄ. Mitä? Enkö minä saisi kysyä, missä poikani yötä pitää, kun ei kotiin haluta tulla?

      HEIKKI (kärsimättömänä). Mitä sillä sitte väliä on, missä minä oleskelen?

      EMÄNTÄ. Ooho, poika! Älä yhtään rupea kiertelemään, vaan sano suoraan missä olet ollut?

      HEIKKI. Mitä varten te sitä nyt niin tahdotte tietää, koska ette ennenkään ole kysellyt?

      EMÄNTÄ. Sitä varten, että olen jo tarpeeksi kauvan katsellut tällaista elämää ja olen päättänyt kerrankin puhua, koska sinä näytät tulevan yhä hullummaksi, mitä vanhemmaksi tulet. Sentähden tahdon nyt ensiksi tietää, missä olit? —

      HEIKKI. Naapurikylässä!

      (Nojautuu pöydän laitaan ja tukee päätään käsillä.)

      EMÄNTÄ. Vai niin, vai naapurikylässä! Häpeä vähän, kun siten menet yötisaikana toiseen kylään juopottelemaan; häpäiset siten itsesi ja minut. Pitäisi sinun se ymmärtää, mitä ihmiset siitä ajattelevat. Oletko yhtään nukkunutkaan?

      (Istuu tuolille.)

      HEIKKI (hämillään). Olen minä sentään nukkunut.

      EMÄNTÄ. Niin, mutta missä? Sanoppas se myöskin! (Heikki kynsii otsaansa.) – Osaatpa sinä sentään hävetä, koska et tohdi sitä sanoa. Mutta minä tiedän sen, minä, vaikk'et sanoisikaan. Kuule, sinä olet nukkunut metsässä!

      HEIKKI (vilkaisee äitiin). Mistä te sen tiedätte?

      EMÄNTÄ. Huoli sinä siitä. Hyvä vaan, että olen senkin saanut kuulla. En olisi luullut sinua, poikaparka, niin onnettomaksi, että rupeat roistojen tavalla metsään nukkumaan. Tahdon sanoa sinulle, Heikki, että kyllä jo olisi aika parantaa elämäsi ja kääntyä oikealle tielle. Muista se, että tällaiselle elämälle tulee huono loppu sekä tässä että toisessa elämässä. Juomari ei voi koskaan periä…

      HEIKKI (ärtyneenä). Lopettakaa jo! En minä viitsi enää kuunnella.

      EMÄNTÄ (surullisena). Voi Heikki, Heikki, minun ainoa poikani! Kuinka voitkaan raskauttaa vanhan äitisi sydäntä tällaisilla sanoilla, kuinka voit sen tehdä? Ajattele minun suruani ja muista, että velvollisuutesi on kunnioittaa minua, äitiäsi. Älä unhota, että moni on samalla tavalla alkanut ja kurjuudella lopettanut elämänsä, ja että sinunkin tulevaisuutesi voi olla yhtä surkea. – Voi Heikki poikani, jos tämän oikein ymmärtäisit, niin toisin sinä varmasti eläisit. Mutta sinä et tahdo sitä ymmärtää, et tahtoisi edes puhettani kuunnella ja se minua enimmän surettaa. Voi, mitä minun pitäisi tehdä, että tulisit tämän ymmärtämään, sillä minä en voi nähdä sinua huonolla tiellä ja perikadon partaalla… Ei, ei! Se on niin katkeraa, ett'ei sitä sanoa saata! Minkätähden sinusta piti tällainen tuleman, kun isäsi ja veljesikin olivat niin siivoja? (Itkee.) Voi, voi, aina kun muistelen heitä, vaivaa minua kamala tuska. Armahtakoon Jumala minua, sillä itse olen syypää heidän kuolemaansa, vaikk'ei kukaan sitä usko. Voi, voi, mitä minun pitää tekemän?

      (Pyyhkii silmiään ja menee kamariin.)

      HEIKKI (katselee ihmetellen äidin perään). No mitä tämä nyt oli, kun noin rupesi itkemään ja valittamaan; mitä hän minusta tahtoi? Enhän minä silti mikään juomari ole, vaikka nyt olenkin vähän liiaksi maistellut ja ollut yön ulkona. Onhan se nuorten tapa, ja miks'en minä saisi pitää lystiä yhtähyvin kuin muutkin? Juovathan ne toisetkin ja enemmän vielä, eikä kukaan puhu mitään. Ei, kyllä hän nyt turhia minusta pelkää ja luulottelee. Mitä hän sitten sanoisi, jos olisin joka yö matkoillani, niinkuin moni tekeekin; sitten hän itkeä saisi, mutta nyt se on aivan tarpeetonta, sillä totta kai minä sen mahdan ymmärtää, mitä teen. Ja mitä hän isästä puhui ja veljistäni, kun itkee ja syyttelee itseään? Ei suinkaan hän ole niitä tappamaan ruvennut?

      (Emäntä tulee kamarista kirja kädessä.)

      EMÄNTÄ. Sinun täytyy kuulla äitisi sanoja, Heikki, ja parantaa elämäsi, ennenkun se on myöhäistä. Tahdotko tehdä sen?

      HEIKKI. Mutta enhän minä…

      EMÄNTÄ. Ei, älä rupea vastustelemaan, silloin ei siitä koskaan tule mitään hyvää. Jos annat pahalle vallan, niin silloin se viepi sinut kokonaan, ennenkun huomaatkaan. On synti, ett'en ole jo ennen puhunut sinulle näistä asioista. Eihän sinulla suinkaan ole aikomus ruveta huonosti elämään, vai kuinka?

      HEIKKI (katselee synkästi eteensä). Eihän toki.

      EMÄNTÄ. Niin, kukapa sitä olisi aikonut, mutta yhtä kaikki on niin paljon olemassa onnettomia ihmisiä. Sanoppas, mistä se tulee? – (Heikki raappii päätään.) Joo, se tulee siitä, että on annettu pahalle ohjat käteen ja se on taluttanut heidät sinne, mihin on tahtonut. Mutta sinulle ei saa siten käydä, ei missään tapauksessa. Katso, tässä on kirja, jota minä olen monta Herran vuotta lukenut ja aina löytänyt suurta apua ja lohdutusta (panee kirjan pöydälle). Rupea sinäkin lukemaan sitä, niin varmasti löydät itsellesi uuden elämän. (Istuu tuolille.) Lue nyt heti siitä jotakin, niin minäkin saan kuunnella ennenkun menen kirkkoon. Ja voit sitten jatkaa sinä aikana, sillä kirkkoon ei sinusta kumminkaan tällä kertaa ole.

      HEIKKI (selailee kirjaa vastenmielisesti). Mitä minä täältä sitte lukisin?

      EMÄNTÄ.

Скачать книгу