ТОП просматриваемых книг сайта:
Syrjästäkatsojan tarina. Шарлотта Бронте
Читать онлайн.Название Syrjästäkatsojan tarina
Год выпуска 0
isbn
Автор произведения Шарлотта Бронте
Жанр Зарубежная классика
Издательство Public Domain
Mutta kun vielä pohdin asiaa, kajahutti Rosinen kirkas joskin hieman terävä ääni hilpeän ranskalaisen laulun, joka helisi vieläkin raollaan olevan oven läpi. Vilkaisin sisään epäillen aistejani. Siinä hän istui pöydän ääressä vaaleanpunaisessa musliinipuvussaan päärmäten pientä vaaleata myssyä. Paitsi häntä ei huoneessa ollut ainoatakaan elävää sielua – lukuunottamatta paria kultakalaa lasikuvussaan, muutamia kukkia maljakossa ja leveätä heinäkuun auringon valoläikkää.
Tässäpä arvoitus, mutta minun täytyi mennä yläkertaan kysymään lääkkeestä.
Tohtori John istui tuolilla Georgetten vuoteen vieressä, madame seisoi hänen edessään, pientä potilasta oli tutkittu ja tyynnytetty ja nyt hän vihdoinkin makasi rauhallisena pikku sängyssään. Kun tulin sisään, puheli madame parhaillaan tohtorin omasta terveydestä, huomautti todellisesta tai kuvitellusta muutoksesta hänen ulkonäössään, syytti häntä liiasta työstä ja suositteli lepoa ja ilmaston vaihtoa. Tohtori kuunteli hyväntahtoisesti, mutta sanoi välinpitämättömänä ja nauraen, että madame oli "liian hyvä" ja että hän itse voi täysin hyvin. Madame vetosi minuun – tohtori Johnin seuratessa hänen elettään hitain katsein, jotka näyttivät ilmaisevan raukeata yllätystä sen johdosta, että madame kysyi neuvoa niin vähäpätöiseltä taholta.
"Mitä te ajattelette, neiti Lucie?" kysyi madame. "Eikö hän olekin kalpeampi ja laihempi?"
Olin hyvin harvoin lausunut muuta kuin yksitavuisia sanoja tohtori Johnin läheisyydessä. Hän oli senlaatuinen ihminen, jonka silmissä mieluimmin jäin ainiaaksi olemaan se yhdentekevä passiivinen olento, joksi hän minua luuli. Nyt kuitenkin katsoin sopivaksi sanoa kokonaisen lauseen, vieläpä lauseen jonka tahallani tein merkitseväksi.
"Hän näyttää sairaalta tällä hetkellä, mutta siihen saattaa olla jokin satunnainen syy: tohtori Johnilla on ehkä ollut mielipahaa tai ikävyyksiä." En voi sanoa miltä kannalta hän otti tämän puheen, koska en katsonut hänen kasvoihinsa saadakseni sen tietää. Georgette alkoi kysyä minulta katkonaisella englanninkielellään, eikö hän voisi saada lasillista sokerivettä. Minä vastasin englanniksi. Luulen että tohtori John ensi kerran huomasi minun puhuvan hänen omaa kieltään. Tähän asti hän aina oli pitänyt minua ulkomaalaisena, käyttänyt minusta sanaa "mademoiselle" ja antanut ranskaksi tarpeelliset ohjeet lasten hoitoa varten. Hän näytti olevan tekemäisillään huomautuksen, mutta tarkemmin ajateltuaan pitikin suunsa kiinni.
Madame rupesi taaskin neuvomaan häntä, mutta hän pudisti nauraen päätään, nousi ja toivotti hänelle hyvää vointia kohteliaasti mutta kuitenkin huolimattomasti, kuin ihminen jota pyytämättä tyrkytetty huolenpito tympäisee.
Hänen mentyään madame vajosi nojatuoliin josta hän oli juuri noussut, ja nojasi leukansa käden varaan. Kaikki eloisa ja sydämellinen hävisi hänen kasvoiltaan, hän näytti ankaralta ja tunteettomalta, miltei loukkautuneelta ja äreältä. Hän huokasi – kerran vain, mutta syvään. Koulun kello soitti äänekkäästi koulutunneille. Hän nousi, ja kulkiessaan pukeutumispöydän ohi, jonka yläpuolella riippui peili, hän katsoi kuvaansa siitä. Yksi ainoa valkoinen hapsi pisti esiin hänen pähkinänruskeista palmikoistaan. Hän nykäisi sen irti vavahtaen. Kesäpäivän täydessä valossa saattoi selvästi nähdä että hänen kasvonsa, niin värikkäät kuin ne vielä olivatkin, olivat menettäneet nuoruuden kirkkauden, ja missä sitten olivat nuorekkaat vartalonviivat? Ah, madame, niin viisas kuin olitkin, oli sinullakin heikkoutesi. En koskaan ennen ollut säälinyt madamea, mutta sydämeni pehmeni häntä kohtaan kun hän synkännäköisenä kääntyi pois peilistä. Häntä oli kohdannut onnettomuus. Ilkeä noita Pettymys huusi hänelle pahansuovan tervehdyshuutonsa, ja hänen sielunsa vieroi sen läheisyyttä.
Mutta Rosine! Hämmästykseni oli kaiken kuvailun yläpuolella. Viisi kertaa sinä päivänä käytin hyväkseni tilaisuutta kulkea hänen huoneensa ohi ja tarkastella hänen sulojaan saadakseni selville niiden viehätysvoiman salaisuuden. Hän oli kaunis, nuori ja hyvin pukeutunut. Kaikki erittäin hyviä seikkoja ja luullakseni täysin riittävät selittämään kaiken tuskan ja mielenkuohun tohtori Johnin kaltaisessa nuoressa miehessä. En kuitenkaan voinut olla puolittain toivomatta että mainittu tohtori olisi veljeni tai että hänellä ainakin olisi sisar tai äiti, joka voisi häntä ystävällisesti läksyttää. Sanon toivoneeni puolittain, sillä särjin toiveeni ja viskasin sen pois ennen kuin siitä tuli kokonainen, huomattuani ajoissa sen ylenpalttisen hulluuden. "Yhtä hyvin", ajattelin, "voisi joku läksyttää madamea hänen suhteestaan nuoreen tohtoriinsa, ja mitä hyötyä siitä olisi?"
Uskon että madame läksytti itse itseään. Hän ei käyttäytynyt heikon tavoin eikä missään suhteessa tehnyt itseään naurunalaiseksi. Totta on että hänellä ei ollut voimakkaita tunteita voitettavinaan, eikä helliä tunteita, jotka olisivat aiheuttaneet vihlovaa kipua. Olihan hänellä myös tärkeä toimi, asiallinen työ, joka täytti hänen aikansa, suuntasi hänen ajatuksensa toisaalle ja jakoi hänen mielenkiintonsa. Ja ennen kaikkea hänellä oli synnynnäinen terve järki, jota ei ole annettu kaikille naisille eikä kaikille miehille, ja kaikkien näiden etujen avulla hän käyttäytyi viisaasti – käyttäytyi hyvin. Hyvä, madame Beck, vieläkin kerran! Näin sinun taistelevan erityisen mieltymyksen Apollyonia vastaan, sinä kilvoittelit hyvän kilvoituksen, ja sinä pääsit voitolle!
XII
LIPAS
Rue Fossetten talon takana oli puutarha – suuri puutarha siihen nähden, että se sijaitsi kaupungin sydämessä, ja muistissani se tuntuu mieluisalta vielä tänä päivänä. Mutta aika, kuten etäisyyskin, vaikuttaa muutamiin seikkoihin niin pehmentävästi, ja kuinka kallisarvoiselta tuntuukaan yksi ainoa pensas siinä, missä joka taholla on vain kiveä, kiviseiniä ja kuumia katuja, ja kuinka suloiselta tuntuu siinä aidattu kappale viljeltyä maata.
Muuan perimätieto kertoi että madame Beckin talo oli ennen vanhaan ollut luostari ja että menneinä vuosina – kuinka kauan sitten, en osaa sanoa, mutta luullakseni siitä oli jo vuosisatoja – ennen kuin kaupunki ulottui tälle tienoolle ja kun paikka vielä oli viljeltyä maata ja puistoa, syvää lehtevää siimestä, joka saattoi sulkea sisäänsä luostarin – oli tällä paikalla tapahtunut jotakin joka aikoinaan oli herättänyt pelkoa ja kauhua ja jättänyt talolle perinnöksi kummitusjutun. Epämääräinen tarina tiesi musta- ja valkopukuisesta nunnasta, joka väliin, muutamina öinä vuodessa, nähtiin jossakin tällä tienoolla. Kummitus oli varmaan muurattu kiinni jokin aika sitten, sillä nyt oli taloja kaikkialla, mutta muutamat luostariajan jätteet, ikivanhat jättiläiskokoiset hedelmäpuut pyhittivät paikkaa vielä, ja erään juurella – se oli oikea Metusalemin päärynäpuu, kuollut muuten, lukuunottamatta paria oksaa, jotka uskollisesti joka kevät peittyivät tuoksuviin lumikukkiinsa – jos sen paljaiden juurten välistä raapi sammalta pois, pilkotti sieltä metalli, sileä, kova ja musta. Epävarma taru, johon kukaan oikeastaan ei uskonut mutta joka kuitenkin oli levinnyt aika laajalle, kertoi että siinä oli oviaukko holviin, joka syvällä ruohoja ja kukkia kasvavan maan alapuolella kätki sisäänsä nuoren tytön ruumiin, tytön jonka luostarioikeus oli keskiajan hirmupäivinä haudannut elävältä jonkin rikoksen tähden, jonka hän oli tehnyt vastoin nunnanlupaustansa. Hänen haamunsa se oli saanut pelokkaat vapisemaan monta sukupolvea sen jälkeen kun hänen poloinen ruumiinsa jo oli tomuna. Hänen mustan pukunsa ja valkoisen huntunsa ovat kuutamo ja varjot loihtineet arkojen silmien eteen hänen kisaillessaan yötuulen kera puutarhan tiheikössä.
Romanttisista jutuista huolimatta oli vanhalla puutarhalla oma viehätyksensä. Kesäaamuina tavallisesti nousin aikaisin saadakseni nauttia siitä yksin, kesäiltoina viivyttelin siellä yksinäni