LITMIR.BIZ

Скачать книгу

Jenkin terävästi, "että tuo saattaa olla teidän herraskaisten tapa, jotka opetetaan lapsenhilkustaan asti kantamaan kahta naamaa saman päähineen alla, mutta sitä en minä ikinä omaksu".

      "Tuossa ovat portaat", sanoi Tunstall tyynesti; "mene ylös ja pyydä mrs. Margetia mestariltamme heti paikalla, niin näet, minkälaista naamaa hän kantaa päähineensä alla".

      "Enkä mene", vastasi Jenkin; "en minä semmoinenkaan hupsu ole. Mutta minä otan oman aikani, ja mitkään Cumberlandin kreivit eivät minua nolaa, siitä saat olla aivan varma."

      Francis ei vastannut, ja he ryhtyivät taas vanhaan tapaan hoitamaan myymälän liikettä ja hokemaan kehoituksiaan ohikulkijoille.

       3. LUKU.

      Outo anomuksen esittäjä

      Seuraavana aamuna istui Nigel Olifaunt, Glenvarlochin nuori loordi, apeana ja yksinäisenä pienessä kamarissaan laivatarpeiden kauppiaan John Christien rakennuksessa. Kelpo ammattilainen näytti muuten rakennuttaneen tämän huoneen mahdollisimman läheisesti laivan kajuutin kaltaiseksi, kenties kiitollisuudesta sitä toimialaa kohtaan, josta hän enimmäkseen sai elatuksensa.

      Talo sijaitsi lähellä Paavalin laituria tuollaisen mutkikkaan ja soukan kujan päässä, jotka tekivät sen osan kaupunkia kapeiden, pimeitten, kosteitten ja epäterveellisten katujen ja raittien hämmennyttäväksi sokkeloksi, kunnes se tuhoutui suuressa tulipalossa v. 1666. Tämän jossakin sopessa oli silloin aina rutto vaanimassa yhtä varmasti kuin Konstantinopolin syrjäisillä kolkilla meidän aikanamme. Mutta John Christien talo oli virran puolella, joten sillä oli etunaan vapaa ilman pääsy, joskin sitä kyllästivät laivanvarustajan myymien tavarain voimakkaat huurut, pien haju ja pakoveden jättämän liejun ja liman luonnollinen tunkka.

      Paitsi että hänen asuntonsa ei kellunut nousuvedellä ja tarttunut pohjaan luoteen aikana, oli nuori loordi ylimalkaan melkein yhtä mukavasti majoittunut kuin matkustaessaan pienessä kauppaprikissä Kirkaldyn pitkästä kaupungista Lifen kreivikunnasta Lontooseen. Rehellinen talon isäntä osoitti hänelle kuitenkin kaikkea mahdollista huomaavaisuutta, sillä Richie Moniplies ei ollut katsonut välttämättömäksi säilyttää herransa tuntemattomuutta niin täydellisesti, ettei kauppias olisi kyennyt arvaamaan vieraansa säätyä ylemmäksi kuin hänen ulkoasustaan saattoi päättää.

      Hänen vaimonsa, Nelly-emäntä, oli pyylevä, verevä, naurunhaluinen nainen, jolla oli mustat silmät, tiukka nauhoilla koristeltu miehusta, vihreä esiliina, punainen hame reunustettu hennolla hopeakutouksella ja viisaasti lyhennetty näyttämään lyhyen kantapään ja sievän nilkan sekä hyvin kiillotetut kengät. Hänessä luonnollisesti herätti erityistä mielenkiintoa nuori mies, joka ei ainoastaan ollut komea, hyväntuulinen ja helposti tyydytetty talon suomilla mukavuuksilla, vaan myöskin selvästi esiintyi arvoltaan ja käytökseltään paljoa ylhäisempänä kuin ne kauppa-aluksien laivurit – eli kapteenit, kuten he itseään nimittivät – jotka olivat hänen vuokraamiensa huoneiden tavallisina asukkaina. Näiden lähtiessä tiesi hän varmasti tapaavansa hyvin huositut lattiansa tahrittuina tupakanjätteillä, se nautintoaine kun kuningas Jaakon vastajulistuksesta huolimatta oli silloin tunkeutumassa käytäntöön, ja parhaat uutimensa tuoksuvina katajanmarjaviinalta ja muilta väkijuomilta. Emäntä Nelly oli tuollaisesta kovin suutuksissaan, aivan oikein huomauttaen, että myymälän ja tavara-aitan haju oli kyllin paha ilman näitä lisiä.

      Mutta kaikki mr. Olifauntin tavat olivat säännölliset ja puhtaat, ja hänen vilpitön ja yksinkertainenkin sävynsä kuvasti niin suuresti hovilaista ja herrasmiestä, että se oli tehokkaana vastakohtana hänen meriväkensä äänekkäälle huutelulle, karkeille piloille ja meluavalle maltittomuudelle. Emäntä näki vieraansa olevan myös kaihomielinen, vaikka hän yrittikin näyttää tyytyväiseltä ja hilpeältä; ja sanalla sanoen hän itse oivaltamatta tunteensa laajuutta sai vierastaan kohtaan sitä lajia harrastusta, jota häikäilemätön keikari olisi saattanut tulla houkutelluksi kehittämään rehellisen Johnin vahingoksi, miehen ollessa ainakin kahta vuosikymmentä vanhempi kuin elämänkumppaninsa. Olifauntilla ei kuitenkaan ainoastaan ollut muita asioita ajateltavana, vaan jos sellainen juoni olisi hänen mieleensäkin juontanut, olisi hän katsonut sitä kunnottomaksi ja kiittämättömäksi vieraanvaraisuuden lakien loukkaukseksi, sillä hänen isä-vainajansa oli muodostanut hänen uskontonsa kansallisten opinkäsitysten ankarain periaatteiden mukaan ja hänen siveellisyytensä mitä tarkimpia kunnian vaatimuksia noudattavaksi. Hän ei ollut välttänyt maalaistensa vallitsevaa heikkoutta, ylenpalttista sukuylpeyden tuntoa ja taipumusta arvioimaan muiden arvoa ja merkitystä heidän kuolleitten esi-isiensä lukumäärän ja maineen perusteella, mutta hänen järkevyytensä ja yleinen säyseytensä hillitsi hyvin tätä perhekorskeutta ja tavallisesti melkein tyyten salasikin sen.

      Kertomuksemme ottaessa hänet mukaansa oli Nigel Olifaunt – eli oikeammin nuori loordi Glenvarloch – pahasti ymmällä uskollisen ja ainoan saattolaisensa Richard Monipliesin kohtalosta; nuoren herransa lähettämänä edellisen päivän aamulla varhain Westminsterissa majailevaan hoviin ei hän ollut vieläkään palannut. Miehen iltaseikkailuihin on lukija jo tutustunut ja tietää sikäli enemmän Richiestä kuin hänen herransa, joka ei ollut kuullut palvelijastaan neljäänkolmatta tuntiin.

      Emäntä Nelly Christie sillävälin silmäili vierastaan hiukan huolestuneesti ja tunsi suurta halua viihdyttää häntä, jos mahdollista. Hän asetti aamiaispöydälle muhkean kappaleen kylmää suolalihaa, tavallisena reunustuksenaan lanttua ja porkkanaa, suositti sinappiansa suoraan tulleena serkultaan Tewkesburysta ja mausti paahdetun leivän omin käsin – ja omin käsin hän myös laski tynnyristä haarikallisen vaahtoavaa väkiolutta, jotka kaikki olivat sen ajan tukevan aamiaisen aineksina.

      Nähdessään vieraansa levottomuuden estävän häntä tekemästä täyttä oikeutta eteensä asetetulle hyvälle kestitykselle alotti hän suusanallisen lohduttajatoimensa hänen asemassaan olevien naisten tavalliseen suulaaseen tapaan, kun nämä hyvästä ulkomuodostaan, hyvistä aikeistaan ja hyvistä keuhkoistaan tietoisina eivät pelkää väsyttävänsä itseään tai kylläännyttävänsä kuulijoitaan.

      "No, ihme ja kumma! pitääkö meidän lähettää teidät sinne Skotlantiin yhtä laihana kuin tännekin tulitte? Varmasti olisi se vastoin luonnon kulkua. Kelpo mieheni isä, vanha Sandie Christie, kuuluu olleen pelkkä hiven, kun hän muutti pohjoisesta, ja kuollessaan viime Pyhän Barnabyn päivänä kymmenen vuotta takaperin oli hän varmasti kolmensadankahdenkymmenen naulan painoinen. Minä olin avopäinen tyttönen siihen aikaan ja asuin naapuristossa, vaikken osannut silloin arvata meneväni naimisiin Johnin kanssa, joka oli minusta parikymmentä vuotta edellä – mutta hän on hyvinvoipa mies ja ystävällinen puoliso – ja hänen isänsä, niinkuin sanoin, kuoli lihavana kuin kirkonkuudennus. Niin, sir, mutta toivoakseni en ole pahastuttanut teitä pikku leikilläni – ja toivon oluen olevan teidän arvoisuutenne mieliksi – ja lihan – ja sinapin?"

      "Kaikki oivallista – kaikki liiankin hyvää", vastasi Olifaunt. "Teillä on kaikki niin puhdasta ja siistiä, emäntä, että minä en tiedä miten elää palatessani omaan maahani – jos sinne koskaan palaan."

      Tämä lisäys näytti puhkeavan sanoiksi vastoin hänen tahtoaan, ja sitä säesti syvä huokaus.

      "Tokihan teidän arvoisuutenne lähtee takaisin, jos haluaa", puheli emäntä, "jollette katso paremmaksi ottaa sievää hyvillä myötäjäisillä varustettua vallasneitoa, kuten jotkut maanmiehenne ovat tehneet. Sanonpa teille, että muutamat kaupungin parhaatkin ovat menneet skotlantilaisille. Sekin lady16 Trebleplumb, suuren Turkinmaalle kauppoja tehneen Sir Thomas Trebleplumbin leski, huoli Sir Awley Macauleyn, jonka teidän arvoisuutenne varmaankin tuntee; ja kaunis mistress Doublefee, vanhan lakimies Doublefeen tytär, hyppäsi ulos ikkunasta ja vihittiin Mayfairissa erään kovanimisen skotlantilaisen kanssa; ja vanhan puutavarakauppias Pitchpostin tyttäret eivät tehneet paljoa paremmin, sillä he ottivat kumpikin irlantilaisen; ja kun ihmiset ivaavat minua siitä, että minulla on skotlantilainen vuokralaisena, tarkoittaen teidän arvoisuuttanne, sanon minä heille, että he ovat peloissaan tyttäristään ja vaimoistaan; ja tokihan minulla on oikeus puoltaa skotlantilaisia, koska John Christie on puoleksi skotlantilainen

Скачать книгу