LITMIR.BIZ

Скачать книгу

saada syntyperänsä anteeksi käyttäytymällä moitteettomasti. Isä Philibin ja veli Fulgentius puolestaan pysyivät puolueettomina, ikäänkuin olisivat asiaan kuulumattomia, ja he vaan äänettöminä katselivat terävillä silmillään ympärilleen, tutkien henkilöitä ja asioita. Tuomarit, joista asia näytti pimeältä kuin yö, lukuunottamatta sitä arvelua että joku tuntematon henkilö oli akkunan kautta päässyt sisään ja paennut jälleen, saivat tyytyä siihen mitä olivat huomanneet. Ainoastaan se oli varma että rikos tapahtui puoli yhdentoista ja yhdentoista välillä; itse tämä inhoittava ja raaka rikos oli täydelleen pimeyden peitossa.

      Markus jätti virkamiehet järjestämään joitakuita yksityisseikkoja ja lähti syömään aamiaista syleiltyään veljellisesti Simonia. Äskeinen kohtaus Simonin ja hänen vaimonsa välillä ei ollut mitään uutta hänelle, sillä hän tiesi, kuinka syvästi he rakastivat toisiaan. Mutta hänelle oli tullut kyyneleitä silmiin kun hän näki niin paljon rakkautta ja hyvyyttä. Saint-Martinin kello löi juuri kahtatoista, kun hän saapui torille, missä tungos oli jo niin suuri että hänen oli vaikea raivata itselleen tietä. Sitä mukaa kuin tieto rikoksesta levisi, tuli kaikkialta joukottain ihmisiä, jotka tungeskelivat suljetun ikkunan edessä, niin että santarmeilla oli täysi työ sitä suojellessaan. Täydellisesti vääristyneet, liioitellut ja kamalat kertomukset kiertelivät suusta suuhun, herättivät vihaa ja yllyttivät kiihoittunutta kansajoukkoa. Kun Markus vihdoin pääsi tungoksen läpi, puhutteli häntä eräs pappi.

      – Tulette koululta, herra Froment, ovatko kaikki nuo hirvittävät seikat tosia?

      Se oli abotti Quandieu, Saint-Martinin kirkkoherra, neljänkymmenenkolmen vuotias suuri ja vahva mies, jonka kasvot olivat lempeät ja hyvät, silmät kirkkaan siniset, posket pyöreät ja leuka pehmeä. Markus oli tutustunut häneen rouva Duparquen luona, jonka ystävä ja rippi-isä hän oli; ja vaikka Markus ei ylipäänsä pitänyt papeista tunsi hän tätä kohtaan jonkun verran kunnioitusta, sillä hän tiesi hänen olevan suvaitsevaisen ja oikeamielisen miehen ja sitä paitsi enemmän tunteellisen kuin järkevän.

      Muutamin sanoin Markus kertoi asiat, jotka jo itsessäänkin olivat tarpeeksi kauheat.

      – Herra Simon raukka, sanoi kirkkoherra säälivällä äänellä, mikä suru se mahtaakaan olla hänelle, sillä hän rakasti suuresti veljenpoikaansa ja kohteli tätä erittäin hyvin! Minä olen itse nähnyt todistuksia siitä.

      Tämä vapaaehtoinen arvostelu miellytti Markusta, joka vielä hetken keskusteli papin kanssa. Silloin lähestyi eräs kapusiinimunkki, isä Theodosius, sen pienen veljeskunnan esimies, joka hoiti jumalanpalvelusta läheisyydessä sijaitsevassa kappelissa. Hän oli komea mies, kasvonsa olivat kauniit, silmänsä suuret ja tuliset ja mahtava parta teki hänet majesteetillisen näköiseksi. Hän oli suosittu rippi-isänä ja salaperäisesti vaikuttava kaunopuhuja, jonka lämmittävää ääntä kuuntelemaan kaikki uskovaiset riensivät. Vaikkakin hän oli salaisessa taistelussa kirkkoherra Quandieun kanssa, osoitti hän nuorempana ja halvempana Herran palvelijana tälle nöyrää kunnioitusta. Hän alkoi heti puhua mielenliikutuksestaan ja surustaan. Lapsi raukka oli edellisenä iltana kappelissa herättänyt hänen huomiotansa! Kuinka syvä olikaan hänen hartautensa ollut, hän oli oikea taivaan enkeli, kiharatukkainen vaalea kerubiini! Markus oli heti isä Theodosiuksen puheen alussa sanonut jäähyväiset, sillä hän tunsi häntä kohtaan voittamatonta vastenmielisyyttä ja epäluottamusta. Taas läksi hän kotiin päin, mutta hänet pysäytettiin uudelleen. Ystävällisesti lyötiin häntä olalle.

      – Kas! Férou!.. Tekö Mailleboisissa.

      Férou oli opettajana Moreuxissa, pienessä neljän kilometrin päässä Jonvillestä olevassa yksinkertaisessa kunnassa, jossa ei edes ollut omaa kirkkoherraa, vaan jossa sielunhoitajan virkaa toimitti Jonvillen kirkkoherra, apotti Cognasse. Férou viettikin siellä vaimonsa ja kolmen tyttärensä kanssa mitä kurjinta elämää. Hän oli pitkä, hintelä mies ja hänen vaatteensa näyttivät aina liian lyhyiltä. Hänen ruskeat hiuksensa seisoa törröttivät pitkässä luisevassa päässä, nenä oli hänellä käyrä, suu leveä ja leuka esiin pistävä, eikä hän koskaan tiennyt mitä tehdä suurilla jaloillaan ja suurilla käsillään.

      – Tiedättehän, että vaimoni täti on maustekauppiaana Mailleboisissa. Me olemme täällä häntä tervehtimässä. Mutta kuinka halpamainen onkaan tuon pienen kyttyräselän murha! Siinäpä vasta tapaus, joka antaa tuolle kurjalle pappijoukolle tilaisuuden ruoskia meitä, kansan turmelijoita ja myrkyttäjiä!

      Markus piti häntä hyvin terävänä miehenä, joka oli paljon lukenut, mutta tuskastunut ainaiseen köyhyyteen, tullut katkeraksi, ja jonka ajatukset senvuoksi mitä rajuimmalla tavalla liikkuivat kostontuumissa. Hän hämmästyi kuitenkin tämän huudahduksen katkeruutta.

      – Kuinka, ruoskiako meitä? kysyi hän. Minä en ymmärrä mitä meillä on tämän kanssa tekemistä?

      – Mitäkö on! te olette lapsellinen. Te ette tunne heitä; mutta kyllä saatte vielä nähdä kaikki mustatakit, kaikki hyvät isät ja rakkaat veljet toimessa… Sanokaa minulle, eivätkö he jo ole viitanneet sinnepäin että Simon itse on murhannut veljenpoikansa?

      Silloin Markus suuttui. Férou meni todellakin liian kauas vihassaan kirkkoa kohtaan!

      – Mutta tehän olette mieletön! Kukaan ei epäile, eikä uskaltaisikaan epäillä Simonia. Kaikki tunnustavat hänen rehellisyytensä. Kirkkoherra Quandieu juuri sanoi usein nähneensä todistuksia hänen isällisestä kohtelustaan poika raukkaa kohtaan.

      Väkinäinen nauru tärisytti Féroun laihaa ja suurta ruumista, ja hiukset hänen pitkässä, hevosmaisessa päässään nousivat vielä enemmän pystyyn.

      – Oh! te olette kovin naurettava. Luuletteko että he välittävät kurjasta juutalaisesta! Ansaitseeko saastainen juutalainen oikeutta? Teidän Quandieunne ja koko joukkio on sanova, mitä heidän on sanottava, jos tulee tarpeelliseksi että saastainen juutalainen tulee syylliseksi yhdessä kaikkien meidän jumalattomien, isänmaattomien, Ranskan nuorison turmelijoiden kanssa.

      Ja kun Markus, jonka sydäntä alkoi kouristaa, yhä väitti vastaan, jatkoi Férou vielä kiivaammasti.

      – No, te tiedätte hyvin mitä Moreuxissa tapahtuu. Minä näen siellä nälkää, minua halveksitaan, pidetään huonompana kuin kurjaa tientekijää, joka hakkaa piikiviä teillä. Apotti Cognasse sylkäisisi minua, jos hän kohtaisi minut mennessään messuun. Minulla ei ole joka päiväksi leipääkään, koska olen kieltäytynyt laulamasta kirkossa ja soittamasta kelloja… Te tunnette apotti Cognassen, te olette melkein nöyryyttäneet hänet täällä Jonvillessä saatuanne pormestarin puolellenne. Mutta sittenkin te saatte taistella joka päivä, ja hän musertaisi teidät, jos voisi sen tehdä… Opettaja on vetojuhta, kaikkien palvelija, talonpojat häntä epäilevät, ja papit haluaisivat polttaa hänet roviolla saadakseen koko maan katkismuksen vallanalaiseksi.

      Yhtä katkerasti hän jatkoi puhettaan ja luetteli kirottujen alkeisopettajien, kuten hän heitä kutsui, kaikki kärsimykset ja puutteet. Hän oli paimenen poika, oli kyläkoulussa osoittanut taipumusta lukemiseen ja myöhemmin saanut normaalikoulusta erinomaiset päästötodistukset. Hän oli aina kärsinyt rahanpuutetta, sillä ollessaan apuopettajana Mailleboisissa oli hän tehnyt sen tyhmyyden, että oli rehellisyydessään nainut erään yhtä köyhän puotineidin, ensin tehtyään hänet raskaaksi. Mutta oliko edes Markus, jonka vaimon isoäiti yhtä mittaa antoi heille lahjoja, paljon onnellisemmassa asemassa Jonvillessä velkojen aina uhkaamana ja alituisessa taistelussa kirkkoherran kanssa säilyttääkseen arvonsa ja riippumattomuutensa? Kaikeksi onneksi oli hänellä apunaan tyttökoulun opettajatar, terävä-älyinen ja hyväsydäminen neiti Mazeline. Tämä oli auttanut häntä saamaan puolelleen kunnallisneuvosten ja koko kaupungin. Tapaus oli ehkä ainoa koko maakunnassa ja oli seurauksena onnellisista asianhaaroista. Ja olosuhteet Mailleboisissa, nehän täydensivät kuvaa! Siellähän oli neiti Rouzaire, joka oli kokonaan pappien ja munkkien vallassa, joka vei oppilaansa koulutunneilla kirkkoon, joka niin hyvin täytti sisarten tehtävät että veljeskunta piti tarpeettomana perustaa Mailleboisiin omaa tyttökoulua! Ja sitten Simon raukka, joka kyllä oli kunnon mies, mutta joka pelkäsi huonoa kohtelua senvuoksi että oli

Скачать книгу