Скачать книгу

kaulassa valkea, tahraantunut kaulus, valtasi koko kuulijakunnan omituinen väristys, jonka syytä ei tiedetty. Ja asianajajan ja veljen välillä alkoi heti kaksintaistelu; siinä sateli kysymyksiä, teräviä kuin miekan iskut ja vastauksia, tuimia kuin iskunväistöt, murha-illasta, ajasta, jolloin todistaja oli saattanut pikku Polydoria, ja milloin hän oli palannut kouluun. Hämmästyneenä yleisö kuunteli, käsittämättä kyselyn ratkaisevaa tärkeyttä, sillä henkilö oli uusi sille. Julman ja ivallisen näköisellä veli Gorgiaalla oli aina vastaus valmiina, hän toi esiin todistuksia ja näytti toteen, että hän puoli yhdentoista aikana oli nukkunut kammiossaan; veljet Isidore ja Lazarus kutsuttiin takaisin, samoin tuotiin esille koulun portinvartija ja kaksi Mailleboisin asukasta, jotka olivat olleet myöhään kävelemässä: kaikki vannoivat todeksi munkin tiedonannot. Tämän kaksintaistelun kuluessa presidentti Gragnon käytti tilaisuutta hyväkseen keskeyttääkseen Delbosia, sanoen hänen kysymyksillään solvaisevan Gorgiasta. Delbos vastasi, esitti johtopäätöksiä, teki täydellisen vastaväitöksen, jonka aikana veli Gorgias näytti riemuitsevan ja katsoi halveksivasti ympärilleen, ikäänkuin julkeasti sanoakseen, ettei hän mitään pelännyt, sillä häntä suojeli hänen ankara ja kova Jumalansa, joka oli hirveä kaikille uskottomille. Mutta vaikka Delbos ei saavuttanutkaan mitään suoranaisesti hyödyllistä tulosta, oli vastaväitös kuitenkin herättänyt suurta levottomuutta, ja muutamat pelkäsivät jo, että Simon pääsisi vapaaksi valamiehissä heränneiden epäilysten avulla. Sama pelko näytti vallanneen koko kirkollisen puolueen, sillä he tekivät uuden väitteen, sittenkun asiantuntijat, herrat Badoche ja Trabut olivat yleisen hämmästyksen vallitessa selittäneet löytäneensä Simonin alkukirjaimet kirjoituskaavassa, jossa kukaan muu ei niitä nähnyt. Kirjoituskaava olikin oikeastaan ainoa todistuskappale, koko juttu perustui siihen, ja näiden kummallisten asiantuntijain todistus oli siis äärettömän tärkeä. Se tuottaisi Simonin tuomion; ja silloin isä Philibin, joka koko ajan oli tarkkaavaisesti seurannut kuulustelua, pyysi tulla kutsutuksi esiin. Ja hän, joka ensin oli tahallaan välttänyt kaikkea huomiota, kertoi nyt kaikuvalla äänellä ja lyhyesti eräästä Simonin kirjeestä ystävälleen, jonka kirjeen hän oli nähnyt, ja joka oli varustettu samalla nimimerkillä. Kun Gragnon tahtoi saada lähempiä selityksiä, kohotti hän kätensä Kristuksen kuvaa kohden ja selitti teaatterimaisesti, että se oli rippisalaisuus, josta hän ei tahtonut enempää puhua. Toinen istunto päättyi näin, kuumeisen sekasorron vallitessa.

      Keskiviikkona tuli kysymys salaisesta tutkinnosta. Oli kuultavana lääkärin tiedonanto ja lasten todistukset. Presidentillä oli oikeus vaatia salaista tutkintoa. Kieltämättä häneltä tätä oikeutta, pyysi Delbos puhevuoroa ja osoitti mikä vaara olisi tällaisesta salaperäisyydestä ja teki lopuksi uusia johtopäätöksiä. Siitä huolimatta antoi Gragnon tyynesti käskyn, jonka santarmit panivat toimeen, työntämällä yleisön ulos salista. Syntyi tavaton mielenliikutus, ihmiset tulvasivat pois salista tyrkkien toisiaan ja käytävissä keskusteltiin kiivaasti. Kuulustelu sulettujen ovien takana kesti enemmän kuin kaksi tuntia, ja sillä ajalla kiihtymys yhä lisääntyi. Joukossa kierteli yhtä mittaa hirveitä uutisia ja tietoja ikäänkuin se, mitä istuntosalissa sanottiin olisi tiukkunut seinien läpi. Ensiksi kerrottiin lääkärin tiedonannon sisältö, jokaista sanaa siinä selitettiin, siihen lisättiin hirveitä yksityisseikkoja, joita siihen saakka ei oltu tunnettu, ja jotka todistavat täydellisesti Simonin syyllisyyden. Sitten seurasivat hänen oppilastensa, Bongardin, Doloirin, Savinin ja Milhommen lasten todistukset. Heidän kerrottiin sanoneen asioita, joita he eivät koskaan olleet voineet sanoa. Saatiin tietää, että hän oli heidät kaikki häväissyt: mentiinpä vihdoin niinkin pitkälle, että huolimatta Delbosin vastaväitteistä, joiden sanottiin olleen pelkkää teeskentelyä, väitettiin simonistien itse vaatineen salaista kuulustelua, pelastaakseen maallikkokoulun moisista häväistyksistä. Ja silloinhan tuomio oli varma. Sillä niille, joita riittävien todistusten puute Zéphirinin rääkkäämisen ja murhan suhteen epäilyttäisi, voitaisiin huomauttaa siitä, mitä oli saatu ilmi salaisessa kuulustelussa, ja jota he eivät tienneet. Kun ovet uudelleen avattiin, ryntäsi joukko tuulispäänä sisään, vainusi ilmassa niitä hirveitä asioita, joita se kuvitteli mielessään. Mutta istunnon lopussa kuulusteltiin ainoastaan muutamia puolustajan kutsumia todistajia, joiden joukossa oli myöskin Markus, ja jotka kaikki kertoivat kuinka lempeä ja hyvä mies Simon oli, ja kuinka hän rakasti ja jumaloi vaimoaan ja lapsiaan. Yksi ainoa näistä todistajista herätti hetkeksi huomiota. Se oli alkeiskoulun tarkastaja Mauraisin, jonka Delbos tahallaan oli hänen suureksi harmikseen kutsuttanut todistamaan. Mauraisin, yliopiston julkinen edustaja, joka samalla sekä tahtoi miellyttää antisimonisteja, että pelkäsi suututtavansa esimiestään, akatemian tarkastajaa Le Barazeriä, jonka hän tiesi salaiseksi simonistiksi, oli pakoitettu ensin tunnustamaan antaneensa Simonista erinomaisen arvolauseen, eikä hän voinut parantaa asiaansa muulla kuin epäselvillä viittauksilla ihmisluonteen salaperäisyydestä ja uskonnollisten intohimojen raivoisuudesta.

      Torstaina ja perjantaina tapahtui La Bissonièren loppuvaatimus ja Delbosin puolustuspuhe. Tutkinnon aikana oli La Bissonnière puhunut niin vähän kuin mahdollista, tehden muistiinpanoja ja katsellen kynsiään. Oikeastaan hänelläkin oli vähän paha olla, hän kysyi itseltään eikö hän tulisi pettämään hänelle osoitettua luottamusta, kun todistukset olivat niin mitättömiä. Hänen loppuvaatimuksensa olikin hyvin vähäpätöinen. Hän kannatti vain syytöstä ja osoitti rikollisuuden todennäköisyyden. Ja lopuksi hän aivan yksinkertaisesti vaati, että lakia käytettäisiin. Hän puhui tuskin kahta tuntia, ja hänen menestyksensä oli keskinkertainen ja levottomuus oikeussalissa suuri. Istunnon loppu ei riittänyt Delbosille, hän lopetti puolustuspuheensa vasta seuraavana päivänä. Hän oli puheessaan hyvin tyyni, kuiva ja ponteva; hän antoi ensiksi kuvan Simonista, kertoi kuinka hän työskenteli koulussaan, kunnioitettuna ja rakastettuna opettajana, kuinka hänellä kodissaan oli ihailtava vaimo ja suloisia lapsia. Sitten hän kuvaili halpamaisen rikoksen koko petomaisuuden, hän kysyi oliko mahdollista, että tällainen mies oli tehnyt moisen rikoksen. Hän otti yksitellen esiin syyttäjäin esiintuomat todistukset ja näytti niiden mahdottomuuden ja arvottomuuden. Etenkin kirjoituskaavan ja asiantuntijoiden tiedonannon suhteen oli hän ankara, hän näytti toteen, ettei tätä ainoata todistuskappaletta voitu käyttää Simonia vastaan, osoittaen kuinka typerä herrojen Badochen ja Trabutin tiedonanto oli. Hän väitteli, hän teki tyhjäksi kaikki todistukset, nekin, jotka oli lausuttu lukittujen ovien takana ja sai siitä taas muistutuksen Gragnonilta, heidän välillään syntyi oikein riita. Ja tästä alkaen hän sai joka hetki pelätä että häntä kiellettäisiin puhumasta; hän muuttui puolustajasta syyttäjäksi, hän veti oikeuden eteen veljet, kapusiinit ja itse jesuiitatkin. Hän tarkoitti silminnähtävästi isä Crabotia osuakseen pahuuden alkujuureen niinkuin hän tahtoi. Joku veljistä yksin oli voinut tehdä rikoksen, hän osoitti että se oli veli Gorgias mainitsematta kuitenkaan hänen nimeään, hän luetteli kaikki syyt, joihin hän perusti vakaumuksensa, hän ilmitoi sen salaisen vehkeilyn, sen laajan kirkollismielisten liiton, jonka uhriksi Simon oli joutunut, osoitti, että viattoman tuomitsemista välttämättömyydellä vaadittiin, jotta syyllinen voitaisiin pelastaa. Ja kääntyen valamiesten puoleen huusi hän lopuksi, että yleisö nähtävästi ei vaatinut heitä tuomitsemaan pikku Zéphirinin murhaajaa, vaan maallikko-opettajaa ja juutalaista. Puolustuspuheen loppua, jota keskeyttivät lakkaamatta presidentin vastaväitteet ja yleisön viheltäminen, pidettiin ylipäänsä kaunopuheisuuden huippuna, ja se asetti Delbosin parhaiden asianajajien joukkoon, mutta se oli hänen puolustettavalleen epäilemättä tuottava pikaisen tuomion. La Bissonnière olikin heti tekeytynyt surullisen ja loukkaantuneen näköiseksi lausuakseen vastaväitteen. Ennen kuulumaton häväistys oli tapahtunut, puolustaja oli uskaltanut syyttää yhtä veljistä, vaikkei hänellä ollut ainoatakaan oikeaa todistusta. Hän oli tehnyt vielä enemmän, oli julistanut hänen rikostovereikseen hänen esimiehensä, toisia munkkeja, vieläpä erään korkean henkilönkin, jonka edessä kaikki kunnon ihmiset nöyrästi kumarsivat. Uskontoa oli solvattu, anarkistiset intohimot oli päästetty valloilleen, isänmaanpetturit ja jumalankieltäjät olivat saattaneet koko maan perikadon partaalle. Lähes kolme tuntia hän näin raivosi yhteiskunnan vihollisia vastaan, käyttäen hyvin koristettua kieltä, ojentaen pientä vartaloaan, ikäänkuin tuntien nousevansa toivomaansa suurta tulevaisuutta kohden. Lopuksi hän kysyi ivallisesti, oliko juutalaisuus tarpeeksi aina todistamaan viattomuutta ja pyysi valamiehiä

Скачать книгу