LITMIR.BIZ

Скачать книгу

      – Oi! tämä saastainen lehti on myrkky, joka mädättää ja turmelee koko kansan. Jos vääryys tulee mahdolliseksi, on se seurauksena siitä, että tämä lehti valheillaan myrkyttää vielä tietämättömän Ranskan kansan, joka niin mielellään uskoo sen alhaisia intohimoja tyydyttäviä kertomuksia… Pahinta on, että tuo lehti ensin levisi kaikkialle, pujahti kaikkien käsiin, pysymällä puolueettomana, kuulumatta kummallekaan puolelle, sisältäen ainoastaan kaunokirjallisuutta, pieniä tietoja ja hauskoja kertomuksia, joita yksinkertaisinkin voi käsittää. Vuosien kuluessa se näin tuli ystäväksi, jokapäiväiseksi leiväksi tietämättömille ja köyhille, koko sille joukolle, joka ei itse voi ajatella. Ja silloin alkaa se käyttää väärin tavatonta asemaansa, ääretöntä lukijakuntaansa, rupeaa vanhoillisen, hairahtuneen puolueen palvelukseen, voittaen rahaa kaikista vääristä valtiovarain käytöistä ja kaikista hämäristä valtiollisista selkkauksista… Mitä puoluelehdet valehtelevat, on melkein yhdentekevää. Ne kannattavat jotakin puoluetta, ne tunnetaan ja niitä luetaan nimensä mukaan. Niin on "Croix de Beaumont" kirjoittanut raivoisan kirjoituksen ystäväämme Simonia, myrkyttäjää ja lapsenmurhaajaa vastaan; eikä se minua ensinkään liikuttanut. Mutta se että "Petit Beaumontais" on julkaissut tuollaisia halpamaisia ja raukkamaisia kirjoituksia, ilmiantoja ja alhaisia herjauksia, se on rikos, se on kansan salaista myrkyttämistä. Se on ensin hyvänsävyisyydellään hankkinut itselleen kansan suosion, ja sitten sekoittanut myrkkyä jokaiseen ruokaan, saattanut kansan raivoon, yllyttänyt sitä hirveihin tekoihin, enkä minä tiedä sen suurempaa rikosta… Sillä jos tuomari Daix ei ole julistanut juttua rauenneeksi, on siihen epäilemättä syynä se, että hän on myöntynyt yleisen mielipiteen painon alle, hän on surkuteltava, köyhä mies, jonka oikeudentunto on horjuva, ja jonka vaimo myöskin on hirveä myrkyttäjä: yleinen mielipide on "Petit Beaumontais", joka muodostaa sen, on kaiken vääryyden juuri, tietämättömyyden ja julmuuden siemen, joka on kylvetty kaikkialle syviin riveihin, ja jonka hirveän hedelmän me piakkoin saamme nähdä.

      Salvan heittäytyi nojatuoliinsa epätoivoisen tuskan valtaamana. Oli hetken hiljaisuus, jolla aikaa Markus käveli edes takaisin hitain askelin, hänkin samojen ajatusten valtaamana. Hän pysähtyi ja kysyi.

      – On kuitenkin päätettävä, mitä meidän on tehtävä? Otaksukaamme heidän ryhtyvän tuohon kohtuuttomaan oikeusjuttuun; Simon ei sittenkään voi tulla tuomituksi, se olisi liian kauheaa. Emmekä mekään istune kädet ristissä, luullakseni… Kun David raukka saa tietää tämän kamalan iskun, tahtoo hän toimia. Mitä neuvotte meitä tekemään?

      – Oi! ystäväni, huudahti Salvan, kuinka mielelläni toimisin ensimmäisenä, jos vaan antaisitte minulle keinoja!.. Käsitättehän että koko maallikko-opettajakuntaa vainotaan ja koetetaan musertaa onnettoman Simonin kanssa yhdessä. Meidän rakas normaalikoulumme on jumalankieltäjien ja isänmaanpetturien kasvatuslaitos, ja he tahtovat hävittää sen; minä itse, sen johtaja, olen jonkunlainen pahahenki ja kasvatan jumalaakieltäviä lähetyssaarnaajia, joiden perikatoa he kauvan ovat toivoneet. Mikä voitto pappilaumalle, jos joku entisistä oppilaistamme nousisi mestauslavalle syyllisenä niin inhoittavaan rikokseen!.. Oi! kouluraukkaani, jonka minä toivoin tulevan niin hyödylliseksi, niin suureksi, niin välttämättömäksi maan kohtalolle; mitä hirveitä hetkiä se onkaan saava kokea!

      Koko hänen harras uskollisuutensa kauniissa toimessaan ilmeni näissä liikutetuissa sanoissa. Entisellä opettajalla ja alkeiskouluntarkastajalla oli, tultuaan normaalikoulun johtajaksi, ollut ainoastaan yksi tarkoitusperä: valmistaa hyviä opettajia, jotka harrastavat kokeisiin perustuvaa tiedettä, Rooman vallasta vapautettuja opettajia, jotka kykenevät opettamaan kansalle totuutta ja tekemään sen vapaaksi, oikeudenmukaiseksi ja rauhaa rakastavaksi. Koko kansallinen ja inhimillinen tulevaisuus oli siinä.

      – Me keräydymme kaikki teidän ympärillenne, sanoi Markus, me emme salli, että teidät keskeytetään työssänne, joka on nykyhetken tärkein ja ylevin pelastustyö.

      Salvan hymyili surumielisesti.

      – Oi! kaikki ystäväni! kuinka monta teitä sitten on ympärilläni?.. Te olette niitä, ja niitä oli myös onneton Simon, josta toivoin niin paljon. Vielä on neiti Mazeline, teidän toverinne Jonvillessä. Jos meillä olisi muutama tusina hänen kaltaisiaan, saisi tuleva sukupolvi vihdoinkin nähdä pappien vallasta vapautettuja kansalaisia, vaimoja ja äitejä. Férou taas turmelee itsensä kurjuudessa ja raivossa, katkeruus on myrkyttänyt hänen mielensä… Sitten tulemme välinpitämättömään, itsekkääseen, kaavoihin jäykistyneeseen joukkoon, jonka ainoana tarkoituksena on esimiesten liehakoiminen päästäkseen suosioon. Ottamatta lukuun luopioita, niitä meikäläisistä, jotka ovat menneet vihollisen puolelle, kuten neiti Rouzaire, joka yksinään täyttää kymmenen sisaren tehtävän, ja joka Simonin jutussa on ollut niin halpamainen. Olin unohtaa Mignot raukan, hän oli parhaita oppilaitamme, eikä ole pohjaltaan paha, mutta on taipuvainen luonne, joka on hyvä tai paha vaikutuksen mukaan.

      Hän innostui ja jatkoi pontevammin.

      – Ja kuulkaa! Eikö tuon Doutrequininkin tila ole kovin surkea? Hän on opettaja ja opettajan poika, oli viidentoista vuotias vuonna 70 ja tuli normaalikouluun kolme vuotta myöhemmin, vielä aivan kuohuksissaan vihollisten maahanhyökkäyksestä, vihan ja kostonhimon kasvattamana. Silloin oli koko koulun tarkoitus herättää isänmaallista innostusta. Tahdottiin saada ainoastaan sotureita, sotajoukko muuttui temppeliksi, pyhätöksi, tuo sotajoukko, joka kolmekymmentä vuotta odotti valmiina taisteluun, ja joka on niellyt miljaardeja. Meillä onkin nyt sotainen Ranska, edistyksen, totuuden, oikeuden ja rauhan Ranskan asemasta, joka voisi pelastaa maailman… Niinpä on siis Doutrequin hyvä tasavaltalainen, entinen Gambettan ystävä, äsken vielä kirkollisten vastustaja, mutta jonka isänmaallisuus jo on muuttanut juutalaisvihaajaksi, ja jonka se pian on muuttava kirkon ystäväksi. Hän piti minulle juuri äsken eriskummallisen esitelmän, joka oli kaikua "Petit Beaumontaisin" kirjoituksista; Ranska ennen kaikkea, juutalaisten karkoittamisen välttämättömyys, armeijan kunnioittaminen korotettava uskonkappaleeksi, opetusvapautta vieläkin laajennettava, joten opetusveljeskunnat saisivat vapaasti johtaa kansaa harhaan. Se on ensimmäisten isänmaallisten tasavaltalaisten perikato… Doutrequin on kuitenkin kunnon mies, erinomainen opettaja, jolla on viisi apulaista, ja jonka koulu on parhaita Beaumontissa. Kaksi hänen pojistaan on jo apuopettajina maaseudulla, ja minä tiedän, että heillä on samat mielipiteet kuin isälläkin. Mihin joudumme jos moinen henki vastakin innostuttaa alkeisopettajiamme?.. On todellakin aika kasvattaa toisellaisia miehiä, lähettää tietämättömälle kansa raukallemme joukottain vapaita, järkeviä opettajia, opettamaan sille totuutta, joka on ainoa oikeuden, hyvyyden ja onnen lähde!

      Hän oli lausunut viimeiset sanat niin innokkaasti, että Markus tuli iloiseksi.

      – Kas niin, rakas opettaja, nyt tunnen teidät jälleen, te ette heitä tehtäväänne, ja te olette voittava, koska totuus on teidän puolellanne.

      Iloisena Salvankin tunnusti hetkeksi antaneensa toivottomuuden saada valtaa; kohtuuton oikeudenkäynti, jolla Simonia uhattiin, oli saattanut hänet suunniltaan.

      – Neuvo? Te pyysitte minulta neuvoa toiminnallenne?.. Katsokaamme hiukan, tutkikaamme yhdessä asemaa.

      Ensiksikin on rehtori Forbes, tuo lempeä ja ystävällinen, hyvin oppinut, hyvin viisas mies, joka kumminkin on vaipunut vanhanajan historian tutkimiseen siinä määrin että hän salaa halveksii nykyisiä aikoja, vain ratas yliopiston johtajan ja henkilökunnan välillä. Mutta akatemiantarkastaja Barazer oli Salvanin toivo.

      Hänen rohkeutensa ja viisautensa avulla toivoi Salvan kerran voittavansa. Hän oli tuskin viidenkymmenen vuotias, ja oli tasavallan sankariaikojen miehiä. Siihen aikaan huomattiin maallikkokoulun välttämättömyys vapaan ja oikean kansanvallan perustana. Hän oli säilyttänyt vihansa kirkollisuutta vastaan, ja hänen vakuutuksensa oli, että papit olivat kiellettävät opettamasta, mielet vapautettavat valheellisesta uskonkappaleiden vallasta jos mielittiin saada vahva kansa, joka tietää jotain ja pystyy johonkin. Mutta ikä, kohtaamansa esteet, ja kirkon sitkeä vastustus olivat lisänneet hänen tasavaltalaiseen innostukseensa suuren varovaisuuden, taitavan ja notkean menettelytavan; hän käytti heti hyödykseen pienenkin alan, jonka oli voittanut, ja

Скачать книгу