LITMIR.BIZ

Скачать книгу

kaikki on sitten kunnossa!"

      "Mutta selitä nyt minulla eräs seikka."

      "Puhukaa, monsieur."

      "Teen aina huomioita…"

      "Sen tiedän hyvin."

      "Puheessasi esiintyi äsken merkillinen voimasana…"

      "Malaga! Niinkö?"

      "Aivan."

      "No, sehän sopii maustekauppiaan sadatukseksi."

      "Kyllä vainkin, – kuivatun rusinalajin nimenä."

      "Se on minun vimmastusvalani; kun en ole pysyä nahoissani, silloin minä lausahdan: malaga!"

      "Mutta minä en ole milloinkaan ennen kuullut sinun käyttävän sitä kirousta."

      "Minulle onkin se vasta hiljan annettu, monsieur."

      Ja sen sanoessaan Planchet vilkutti veitikkamaisesti silmäänsä, kääntäen puoleensa d'Artagnanin koko huomion.

      "Ohoi!" äännähti hän.

      "Hei vaan!" vastasi Planchet.

      "Kas, kas, Planchetilla on omat kurinsa!"

      "Perhanassa, monsieur", sanoi maustekauppias, "minä en ole niinkuin te, minä en tahdo elää mietiskellen."

      "Siinä teet väärin."

      "Tarkoitin: ikävissäni, monsieur. Meillä on vain lyhyt aika elääksemme; miksemme käyttäisi sitä mieluisimmalla tavalla?"

      "Näytpä olevan epikurolainen järkeilijä, Planchet?"

      "Mikä minua estäisi? Käsi on kunnossa kirjoittamiseen, sokerin ja pippurin punnitsemiseen; jalka jaksaa tanssia ja kestää kävelyretkiä; hampaat eivät väsy jauhamasta, vatsa sulattelee vielä vaivatta, eikä sydänkään ole pilalle näivettynyt. No niin, monsieur…"

      "No mitä, Planchet?"

      "No, sitä juuri…" lausui maustekauppias kämmeniänsä hykerrellen.

      D'Artagnan heitti toisen jalkansa ristiin toisen yli.

      "Planchet, vanha veikko", sanoi hän, "sinä typerrytät minut hämmästyksellä."

      "Kuinka niin?"

      "Näyttäydythän minulle ihan uudessa valossa."

      Se huomautus hiveli maustekauppiasta niin että hän oli hiertää nahan käsistään.

      "Ahaa!" sanoi hän; "ollessani vain tyhmä, te ette ole uskonut minulla olevan laisinkaan aivoja."

      "Hyvä, Planchet! Sattuvastipa sanoit!"

      "Tarkatkaa ajatusjuoksuani, monsieur. Minä tulin tuumanneeksi", jatkoi Planchet, "että ilman hupia ei maailmassa saa onnea."

      "No, siinä puhut ihan paikalleen!" yhtyi d'Artagnan.

      "Tai kun hupia ei ole kovinkaan yleiseen tavattavissa, tulee ainakin hankkia viihdykkeitä elämän kiusojen lohduksi."

      "Ja sinä lohduttelet itseäsi?"

      "Niin juuri."

      "Kerrohan, millä tavoin?"

      "Minä käytän kilpeä ikävystymisen torjumiseksi. Arvioin määräajan kärsivällisyydelleni, ja juuri päivää ennen kuin tunnen ikävystyväni, minä haen hauskutusta."

      "Eikö se ole sen pulmallisempaa?"

      "Ei."

      "Ja tuon kaiken sinä olet keksinyt itseksesi?"

      "Ihan itsekseni."

      "Ihme ja kumma!"

      "Mitä sanotte siitä?"

      "Minä sanon, että sinun järkeilylläsi ei ole vertaistaan koko maailmassa."

      "No niin, noudattakaakin siis minun esimerkkiäni."

      "Tunnen kyllä kiusausta."

      "Tehkää kuten minä."

      "En parempaa pyytäisi; mutta kaikki sielut eivät ole samaa maata, ja jos minun pitäisi hauskutella sinun tavallasi, niin kenties juuri ikävystyisinkin hirmuisesti…"

      "Joutavia! Koettakaahan aluksi!"

      "Miten siis menetteletkään?"

      "Oletteko huomannut, että minä toisinaan katoan?"

      "Olen kylläkin."

      "Erityiseen tapaan?"

      "Niin, säännöllisin väliajoin."

      "Aivan oikein! Kas vain, te olette pannut sen merkille?"

      "Tottahan käsität, hyvä Planchet, että kun ihmiset näkevät toisensa jokseenkin joka päivä, toisen täytyy kaivata, kun toinen on poissa? Etkö sinä ole tietääksesikään, kun minä olen virkatoimissa?"

      "Kyllä, silloin on minulla kovin tyhjää, – olen kuin ruumis ilman sielua."

      "No, sen todettuamme siis jatkakaamme."

      "Minä aikoina minä katoan?"

      "Aina kuukauden puolivälissä ja viimeisenä päivänä."

      "Ja kauanko viivyn?"

      "Milloin kaksi, milloin kolme tai neljäkin päivää."

      "Mitä olette luullut minun hommailevan?"

      "Liikkuvan liikeasioissa."

      "Ja miltä olen näyttänyt kotiutuessani?.."

      "Hyvin tyytyväiseltä."

      "Näettehän nyt, te sanotte sen itse: aina tyytyväiseltä. Ja mistä olette arvellut tyytyväisyyteni johtuvan?.."

      "Hyvistä kaupoista, – siitä että riisisuurimain, luumujen, jauhosokerin, kuivattujen hedelmien ja siirapin osto oli onnistunut mieliksesi. Sinulla on aina ollut hyvinkin hienosteleva luonnonlaatu, Planchet, ja minä en ollenkaan ihmetellyt huomatessani sinun valitsevan alaksesi maustekaupan, joka on vaihtelevimpia ja herttaisimpia liikehaaroja, siinä kun saa käsiteliä melkein kaikkia hyvänhajuisia luonnontuotteita."

      "Kauniisti sanottu, monsieur, mutta kylläpä kuitenkin kerrassaan erehdyitte!"

      "Mitä – erehdyinkö?"

      "Luullessanne minun siten kahdesti kuussa liikkuvan täydentelemässä varastojani. Hohoo, monsieur, kuinka hitossa on sellaista johtunutkaan mieleenne! Ho, ho, hoo!"

      Ja Planchetin valtasi sellainen naurunröhötys, että d'Artagnan alkoi saada mitä häpeällisimpiä epäilyksiä älynsä pätevyydestä.

      "Minun täytyy tunnustaa", sanoi muskettisoturi, "etten ole sinun tasallasi."

      "Se on totta, monsieur."

      "Onko?"

      "Kaiketikin, koska niin sanotte; mutta yhtä suuressa arvossa minä silti edelleenkin pidän teitä."

      "Hei, se on toki hyvä!"

      "Niin, te olette kyllä nerokas mies, ja kun on kysymys sodasta, väijytyksistä, taktiikasta, hyökkäyksistä ja eksytysliikkeistä, – hitto, silloin eivät kuninkaat merkitse mitään teidän rinnallanne; mutta mitä tulee sielunrauhaan, ruumiillisiin tarpeisiin, elämän ryyteihin, jos niin sopii sanoa, älkää lempo soikoon puhukokaan minulle neromiehistä, monsieur, sillä he ovat omia pyöveleitänsä."

      "Hyvä, Planchet!" virkkoi d'Artagnan kihelmöiden uteliaisuudesta; "sinä jännität mielenkiintoani ihan tavattomasti."

      "Te olette jo nyt vähemmän ikävissänne kuin äsken, vai mitä?"

      "Minua ei vaivannut ikävä, mutta hupaisemmalta kuitenkin tuntuu sinun ruvettuasi juttusille."

      "Kas niin, hyvä alku! Minä parannan teidät, siitä menen takuuseen!"

      "No, se kelpaa!"

      "Annatte minun koettaa?"

      "Heti paikalla."

      "Hyvä! Onko teillä täällä hevosia?"

      "On: kymmenen,

Скачать книгу