LITMIR.BIZ

Скачать книгу

mine heitte teiden peekallo ovi kautt ulos. – Seura minu kintu päräss, Rugby.

      (Cajus ja Rugby menevät.)

      R. REIPAS. Annas, aasin päätä saat vielä itse kantaa – Ei, minä tunnen Annan mielen tässä kohden; ei yksikään nainen Windsorissa tunne niin Annan mieltä kuin minä tunnen, eikä kukaan osaa häntä niin pidellä kuin minä osaan, Jumalan kiitos.

      FENTON (ulkoa). Onko siellä ketään? Hoi!

      R. REIPAS. Kuka siellä, tiedämmä? Sisään toki! Sisään!

      (Fenton tulee.)

      FENTON. Mitä kuuluu, hyvä rouva? Mitä kuuluu?

      R. REIPAS. Hyvää parempaa, kun teidän armonne suvaitsee kysyä.

      FENTON. Mitä uutisia? Kuinka voi se sievä neiti Anna?

      R. REIPAS. Niin, totisesti, sievä hän on, ja siveä, ja nöyrä; ja teille hän on suosiollinen, sen voin sivumennen vakuuttaa, ja siitä kiitos Jumalan.

      FENTON. Luonnistaneeko, mitä luulet? Enhän vain saane rukkasia?

      R. REIPAS. Tosin, herraseni, kaikki on Hänen kädessään tuolla ylhäällä, mutta, siitä huolimatta, herra Fenton, vannon kaksi sormea kirjan päällä, että hän teitä rakastaa. – Onhan teidän armollanne syylä toisessa silmä-laudassa?

      FENTON. On oikein. Entä sitte?

      R. REIPAS. Niin, siitäpä se riippuu. – Totta totisesti, ei ole toista semmoista Annikkaa; – mutta, sen vakuutan, niin kunniallinen tyttö, kuin mikä milloinkaan on leipää syönyt. Me puhelimme tunnin aikaa tuosta syylästä. Ei minua milloinkaan niin naurata kuin sen tytön parissa. – Mutta se minun täytyy sanoa, että hän on liiaksi taipuva alikoliikkaan ja mietiskelemiseen; mutta mitä teihin tulee, – niin, huoletta vain!

      FENTON. Minun pitää vielä tänään saada nähdä hänet. Kas, tuossa vaivastasi; puhu hyvää minun puolestani; jos näet hänet ennen kuin minä, niin sano terveiseni.

      R. REIPAS. Terveisennekö? No, totta totisesti, sen minä teen! Ja kyllä kerron teidän armollenne enemmän tuosta syylästä, kun ensikerran rookaamme, ja vielä muistakin kosijoista.

      FENTON. Hyvä vain; hyvästi! Minulla on kova kiire.

      (Menee.)

      R. REIPAS. Hyvästi, teidän armonne! – Totta totisesti, kunnon ylimys; mutta Anna ei häntä rakasta, sillä minä tunnen Annan mielen siinä kuin joku toinenkin. – Jesta varjele! Mitä olen unohtanut?

      (Menee.)

      TOINEN NÄYTÖS

      Ensimmäinen kohtaus

      Paason asunnon edustalla.

      (Rouva Paaso tulee, kirje kädessä.)

      R. PAASO. Mitä? Olen ihanuuteni juhlapäivinä rakkauden kirjeiltä pelastunut, ja pitääkö minun nyt joutua niiden esineeksi? Katsotaanpas:

      "Älkää kysykö minulta järkisyitä, miksi teitä rakastan, sillä vaikka rakkaus käyttää järkeä parantajanaan, ei se kuitenkaan ota sitä neuvonantajakseen. Te ette ole sen nuorempi kuin minäkään; no niin, siinä on sopua; te olette hilpeä, niin minäkin; ha! ha! siinä vielä enemmän sopua; te rakastatte sektiä, samoin minäkin; voitteko toivoa, rouva Paaso, suurempaa sopua? Olkoon se kylläksi sanottu – jos koskaan soturin rakkaudesta voi niin sanoa – että sinua rakastan. En tahdo sanoa: sääli minua, se ei ole soturin puhetapaa; mutta minä sanon, rakasta minua.

      Sinä, sydämmeni palo,

      Jos päivän on salo,

      Tai kuudan valo,

      Tai pimeä talo,

      Niin ritarisi jalo

      Sun eestäsi vaan

      Käy taistelemaan.

John Falstaff."

      Mikä Herodes Juudanmaasta! – Oh, sinä inha, inha maailma! Mies, joka jo on melkein lahonnut vanhuuttaan, esiintyy nuorena teikarina! Mitä varomatonta – hiton nimessä! – on tuo flaamilainen juopporenttu8 keskustelussani äkännyt, kun tuolla tavalla uskaltaa minua ahdistaa? Niin, hän on tuskin kolmea kertaa ollut seurassani. – Mitä olisin hänelle sanonut? – Säästelin silloin hyvinkin hilpeyttäni; – taivas sen minulle anteeksi antakoon! – Totta tosiaan jätän parlamenttiin lakiehdotuksen, että miehet on viralta pantava. Miten kostaisin hänelle? Sillä kostaa minä tahdon, niin totta kuin hänen sisuksensa on putingista.

      (Rouva Virta tulee.)

      R. VIRTA. Rouva Paaso! Olin, totta totisesti, juuri tulossa teille.

      R. PAASO. Ja minä niinikään menossa teille. Te olette niin huononnäköinen.

      R. VIRTA. Sitä en ikänä usko. Voin näyttää, että asia on toisin.

      R. PAASO. Kyllä minusta vain siltä näyttää.

      R. VIRTA. Näyttäköön vain; mutta minä voin näyttää, että asia on toisin. Oi, rouva Paaso, antakaa nyt hyvä neuvo!

      R. PAASO. No, mikä nyt sitten hätänä, hyvä ihminen?

      R. VIRTA. Oi, ystävä, jos ei olisi noita turhia arveluja, niin voisin päästä semmoiseen kunniaan, että!

      R. PAASO. Vähät niistä arveluista; ottakaa kunnia vastaan. Mikä on asia? – Heittäkää koko arvelut! – Mikä on asia?

      R. VIRTA. Jos tahtoisin mennä hiiteen tämän ijankaikkisen pilkun päällä, niin voisin tulla ritarilliseksi.

      R. PAASO. Mitä? – Sen sinä valehtelet. – Sir Alice Virta! – Sellaiset ritarilliset joutuvat pian julkisiksi; ja näin ollen sinun olisi paras pitää vanha arvonimesi.

      R. VIRTA. Me poltamme tulta keskellä päivää: – kas tuossa, lue, lue, ja huomaa, kuinka minä voisin tulla ritarskaksi. – Tulen aina lihavista miehistä luulemaan pahinta, niin kauvan kuin minulla on yksikin silmä, millä voin erottaa toisen mieshaamun toisesta. Ja kuitenkaan hän ei kironnut; ylisteli vain naisten kainoutta ja moitiskeli niin siivolla ja sopivalla tavalla kaikkea säädyttömyyttä, että olin vähällä vannoa, että hänen mielenlaatunsa oli yhtä todellista kuin hänen sanansa; vaan ne eivät pidä yhtä eivätkä sovi toisiinsa enemmän kuin sadasensimmäinen psalmi "viheriän hameen" nuottiin. Mikä rajutuuli lieneekään tänne Windsorin rannikolle paiskannut tuon valaan, jonka on mahassa tiesi kuinka monta tynnyriä rasvaa? Miten voisin kostaa hänelle? Luulenpa että olisi parasta tuuditella häntä toiveilla, kunnes hekuman kirottu tuli on hänet sulattanut hänen omaan ihraansa. – Oletko koskaan mokomaa kuullut?

      R. PAASO. Sanasta sanaan samaa; nimet vain, Paaso ja Virta, ovat erilaiset! – Suureksi lohdutukseksesi tuossa riettauksien sokkelossa esitän sinulle tässä kirjeesi kaksoisveljen; mutta sinun saa periä ensimmäisenä, sillä minun, totta totisesti, ei tule koskaan perimään. Lyön vetoa että hänellä on tuhatmääriä noita kirjeitä – varmaan enemmänkin – joissa on tyhjä tila nimille, ja nämä ovat toista laitosta. Epäilemättä hän ne vielä painattaa, sillä hänelle on yhdentekevää mitä hän painoonsa panee, koska tahtoisi siihen meidätkin molemmat. Ennemmin olisin jättiläisnainen, Pelionin vuori päälläni. Totta totisesti, helpompi on minun löytää parikymmentä haureliasta toukomettistä kuin yksi siveä mies.

      R. VIRTA. Kas vain, aivan samaa: käsiala sama, sanat samat! Mitä hän meistä ajattelee?

      R. PAASO. Sitä tosiaankaan en tiedä; mutta vähällä on etten rupee napisemaan omaa siveyttäni vastaan. Minun täytyy kohdella itseäni kuin henkilöä, johon en vielä laisinkaan ole tutustunut; sillä varmaankaan, jos hän ei olisi minussa havainnut piirrettä, jota en itsekään tunne, hän ei olisi minua sellaisella raivolla vallannut.

      R. VIRTA. Sanotko: vallannut? Mutta minä hänet kannella pysytän, se on varma.

      R. PAASO. Niin minäkin; jos hän

Скачать книгу