LITMIR.BIZ

      Calpurnia!

                 Caesar puhuu! vait!

                                     Calpurnia!

      Täss' olen, puolisoni.

      Asetu suoraan Antonion tielle,

      Kun kilpaan ryntää hän. – Antonius!

      Ylevä Caesar, mitä?

      Äl' unhota, Antonius, vauhdissas

      Calpurniaa koskettaa; näet, luullaan että,

      Pyhässä kilvassa kun mahoon koskee,

      Hän kirouksestaan pääsee.

                                Kyllä muistan.

      Kun Caesar sanoo: "tee se", on se tehty.

      Siis toimeen! Menot kaikki muistakaatte.

      Caesar!

      Ken siellä huutaa?

      Vait, kaikki vaiti! Hiljaa vielä kerran!

      Ken siellä tungoksessa mua huutaa?

      Lävitse soiton räikkä ääni kaikuu

      Ja huutaa: "Caesar!" Puhu! Caesar kuulee.

      Viidettätoista Mars-kuun päivää varo!

      Ken on hän?

                  Tietäjä; hän pyytää ettäs

      Viidettätoista Mars-kuun päivää varot.

      Hän tuokaa tänne: tahdon nähdä kasvot.

      Mies, esiin sieltä! Caesarihin katso!

      No, mitä sanot nyt? Se kerro vielä.

      Viidettätoista Mars-kuun päivää varo!

      Uneksija! Pois tiekseen! – Tulkaa nyt.

      No, etkö tule kilpaa katsomaan?

      Minäkö? En.

                  Ma pyydän, tule pois.

      Ei mulle sovi leikit: mull' ei ole

      Tuot' Antonion hilpeätä mieltä.

      Mut huvias en estää tahdo, Cassius;

      Sun jätän nyt.

      Jo aikoj' olen tarkannut sua, Brutus:

      Ma silmissäs en näe sit' ystävyyttä

      Ja suoruutta, jot' ennen niissä näin.

      Sa liian kylmäks olet, vieraaks tullut

      Rakastavalle ystävälles.

                               Cassius,

      Sin' älä pety. Muotoni jos peitän,

      Niin katseheni sekasorron käännän

      Vaan omaan itseeni. Mua jonkun aikaa

      Riitaiset intohimot vaivanneet on,

      Aatokset, jotka mulle yksin sopii;

      Ne ehkä käytökseeni varjon luovat.

      Mut tuota älkööt surko ystäväni,

      Sanoko kylmyyttäni muuks, kuin että,

      Sielussaan sotaa käyden, Brutus parka

      Unohtaa muille ystävyyttä näyttää.

      Siis ymmärsin sun, Brutus, aivan väärin,

      Poveeni tuohon sen vuoks peitin monta

      Suur'arvoist' aatetta ja oivaa tuumaa.

      Sano, Brutus hyvä, voitko nähdä kasvos?

      En, Cassius; itseään ei näe silmä,

      Jos muist' ei esineistä heijastu se.

      Niin kyllä!

      Ja paljon surkutellaan sitä, Brutus,

      Ett'ei sull' ole kuvastinta, joka

      Salatun arvos silmiis tois, niin että

      Näkisit kuvajaises. Tiedän kuinka

      Monikin kelpo Rooman mies, – pait Caesar,

      Tuo jumala, – puhuissaan Brutosta

      Ja huokaillessaan ajan ikeen alla,

      Sois että Brutoll' olis heidän silmät.

      Mua mihin vaaraan vietteletkään, Cassius,

      Kun tahdot saada minun etsimään

      Sit' itsestäni, mit' ei minuss' ole?

      Siis, Brutus hyvä, kuule mitä lausun:

      Ja koska tiedät, että parhain itses

      Kuvastimessa näet, niin minä, peilis,

      Sinulle kainost' ilmaisen sen puolen

      Sinusta, jot'et itse vielä tunne.

      Mua, Brutus, älä epäile. Jos oisin

      Ma ilmi narri, taikka tapa mulla

      Tarita julkivalall' ystävyyttä

      Kaikille vastatulleille; jos tiedät

      Ett' ihmist' imartelen, syleilen

      Ja sitten häntä parjaan; tai jos tiedät

      Ett' ilmi-tunnustuksen juomingeissa

      Teen koko seuralle, mua silloin varo.

      Mik' ilo tuo? Mä pelkään että kansa

      Kuninkaaks valikoipi Caesarin.

      Vai pelkäät sitä? Siis mun täytyy luulla,

      Ett'et sa sitä sois.

      En soiskaan, Cassius;

      Rakastan häntä paljon kuitenkin. —

      Vaan miks mua täällä viivytät niin kauan?

      Mit' aiot mulle ilmoittaa? Jos koskee

      Se yhteishyvää, toisen silmän eteen

      Aseta

Скачать книгу