LITMIR.BIZ

Скачать книгу

asti moitteettomasti hoitanut kaikki asianne, huhutaan Marseillessa, ettette nyt enää voisikaan niistä suoriutua.

      Kuullessaan nämä melkein tylyt sanat Morrel kalpeni pelottavasti.

      – Hyvä herra, sanoi hän, – niinä kahtenakymmenenäneljänä vuotena, joina olen hoitanut liikettä isäni jälkeen, ja niinä kolmenakymmenenäviitenä vuotena, joita hän sitä hoiti, ei ainoakaan Morrel & pojan hyväksymä vekseli ole jäänyt maksamatta.

      – Tiedän sen kyllä, sanoi englantilainen. – Mutta puhukaa kunnon miehenä toiselle kunnon miehelle suoraan. Maksatteko nämäkin kaikki yhtä täsmällisesti?

      Morrel vavahti, mutta katsoi kysyjään rauhallisemmin kuin tähän asti.

      – Kun kysymys tehdään noin suoraan, sanoi hän, – on minun siihen suoraan vastattavakin. Minä maksan, jos, niin kuin toivon, laivani saapuu satamaan, sillä sen tulo palauttaa luottoni, jonka olen monien vastoinkäymisten vuoksi menettänyt. Mutta ellei Pharaon, viimeinen apuni ja turvani, saavukaan…

      Kyynelet nousivat miesraukan silmiin.

      – No niin, kysyi hänen vieraansa, – ellei tuo viimeinen apu ja turva saavu…?

      – Silloin, jatkoi Morrel, – sitä on vaikea sanoa … mutta kun olen jo kerran tottunut onnettomuuteen, saan tottua häpeäänkin; no niin, silloin minun kai täytyy lakkauttaa maksuni.

      – Eikö teillä ole ystäviä, jotka voisivat teitä tällaisessa tapauksessa auttaa?

      Morrel hymyili alakuloisesti.

      – Tiedättehän, sanoi hän, – kauppa-asioissa ei ole ystäviä, on vain kauppatuttavia.

      – Se on kyllä totta, sanoi englantilainen hiljaa. – Teillä on siis yksi ainoa toivo?

      – Yksi ainoa.

      – Viimeinen?

      – Viimeinen.

      – Joten, jos se pettää…

      – Olen hukassa, aivan hukassa.

      – Tullessani tänne saapui laiva satamaan.

      – Tiedän kyllä. Eräs nuori mies, joka on pysynyt keskellä onnettomuuttani minulle uskollisena, viettää suurimman osan aikaansa taloni katolle rakennetussa lasikopissa toivoen voivansa ensimmäisenä ilmoittaa minulle iloisen uutisen. Hän kertoi minulle laivan tulosta.

      – Se ei siis ollut teidän laivanne?

      – Ei, se on bordeauxlainen laiva, La Gironde. Sekin saapui Intiasta, mutta ei ole minun.

      – Ehkä se tietää jotakin Pharaonista ja tuo teille tietoja?

      – Sanoakseni suoraan pelkään yhtä paljon tietoja kuin sitä, etten niitä saa. Epävarmuus on aina tavallaan toivoa.

      Hän jatkoi hiljaa:

      – Tämä viipyminen ei ole luonnollista. Pharaon läksi Kalkuttasta helmikuun viidentenä päivänä. Sen olisi jo kuukausi sitten pitänyt saapua tänne.

      – Mitä tämä on? sanoi englantilainen samassa. – Mitä tämä merkitsee?

      – Hyvä Jumala, hyvä Jumala, huudahti Morrel kalveten, – mitä taas on tapahtunut?

      Portailta kuului kolinaa ja hälinää, siellä juostiin edestakaisin, kuului tuskanhuudahduskin.

      Morrel nousi mennäkseen ovea kohden, mutta hänen voimansa pettivät ja hän vaipui jälleen istumaan.

      Vieras katseli häntä tavattoman sääliväisesti. Hälinä oli tauonnut, mutta Morrel näytti kuitenkin odottavan vielä jotakin. Hälinällä oli syynsä, sillä täytyi olla seurauksensakin.

      Vieras oli kuulevinaan, miten hiljaa noustiin portaita ja miten monet askelet pysähtyivät kolmanteen kerrokseen.

      Avain pistettiin ulomman oven lukkoon, ja sen saranat narisivat.

      – Vain kahdella ihmisellä on tämän oven avain, mutisi Morrel, – Cocleksella ja Juliella.

      Samassa aukeni ovi, ja nuori tyttö astui sisään kalpeana ja kyynelsilmin. Morrel nousi, tuki itseään tuolin käsipuuhun, sillä hän ei muuten olisi pysynyt pystyssä. Hän tahtoi kysyä, mutta ei saanut sanaakaan suustaan.

      – Isä, sanoi nuori tyttö pannen kätensä ristiin, – antakaa tyttärellenne anteeksi, kun hän tuo teille huonoja uutisia.

      Morrel tuli kalmankalpeaksi. Julie heittäytyi hänen syliinsä.

      – Isä, isä, sanoi hän. – Rohkeutta!

      – Pharaon on siis hukkunut? kysyi Morrel tukahtuneella äänellä.

      Nuori tyttö ei vastannut mitään, hän nyökäytti päätään, jonka oli painanut isänsä rintaan.

      – Entä miehistö? kysyi Morrel.

      – Pelastunut, sanoi tyttö. – He ovat saapuneet bordeauxlaisessa laivassa, joka juuri äsken tuli satamaan.

      Morrel nosti kätensä taivasta kohti alistuen kohtaloonsa ja samalla kiittäen Jumalaa.

      – Kiitos, Jumalani, sanoi Morrel. – Sinä et ole iskenyt kehenkään muuhun kuin minuun.

      Tyynen englantilaisen silmästä vieri kyynel.

      – Tulkaa sisään, sanoi Morrel, – tulkaa sisään, otaksun, että kaikki olette oven takana.

      Tuskin hän oli tämän sanonut kun ovi avautui ja rouva Morrel tuli itkien huoneeseen. Emmanuel seurasi häntä. Odotushuoneessa näkyi seitsemän tai kahdeksan melkein alastonta merimiestä. Nähdessään nämä miehet englantilainen vavahti. Hän astui askelen aivan kuin mennäkseen heidän luokseen, mutta siirtyikin huoneen hämärimpään nurkkaan.

      Rouva Morrel istahti tuolille ja tarttui miehensä toiseen käteen, Julien nojatessa päätään isänsä povea vastaan. Emmanuel seisoi keskellä huonetta aivan kuin yhdyssiteenä Morrelin perheen ja merimiesten välillä.

      – Mitenkä se tapahtui? kysyi Morrel.

      – Astukaa lähemmäksi, Penelon, sanoi nuori mies, – ja kertokaa.

      Vanha merimies, jonka kasvot päiväntasaajan aurinko oli polttanut pronssinruskeiksi, lähestyi hypistellen käsissään lakinreuhkaa.

      – Hyvää päivää, herra Morrel, sanoi hän aivan kuin olisi eilen lähtenyt Marseillesta ja käynyt ainoastaan Aixissa tai Toulonissa.

      – Hyvää päivää, ystäväni, sanoi laivanisäntä voimatta olla hymyilemättä kesken kyyneliään. – Mutta missä on kapteeninne?

      – Kapteeni jäi sairaana makaamaan Palmaan. Mutta jos Jumala sallii, niin ei hänen sairautensa ole vaarallista, ja hän palaa muutaman päivän päästä.

      – Hyvä on … kertokaa nyt, Penelon, sanoi Morrel.

      Penelon siirsi mällin oikeasta poskestaan vasempaan, pani käden suunsa eteen, kääntyi, ruiskautti pitkälle odotushuoneeseen mustahkon syljen, siirsi toisen jalkansa eteenpäin ja keikutti lanteitaan:

      – Se on sillä lailla, herra Morrel, sanoi hän, – että me olimme noin Cap Blancin ja Cap Boyadorin keskivälillä, ja oli hyvä etelälounainen, viikon kestäneen tyvenen jälkeen. Minä pidin perää, kun kapteeni Gaumard lähestyi minua ja sanoi: "Vaari Penelon, mitä te ajattelette noista pilvistä, jotka nousevat taivaanrantaan?" Minä katselin niitä juuri samalla hetkellä. – "Mitäkö ajattelen, kapteeni? Sitä, että ne nousevat hiukan nopeammin, kuin niillä olisi oikeus, ja että ne ovat mustemmat kuin mikä sopii pilville, joilla ei ole pahoja aikeita." – "Se on minunkin ajatukseni", sanoi kapteeni, "ja taidanpa ryhtyä varokeinoihin. Meillä on liikaa purjeita… Hohoi! Laskekaa alas isoprammipurjeet ja halkaisija." Se tapahtui aivan viime hetkenä, sillä samassa oli myrsky kintereillämme ja laiva meni kallelleen. "Meillä on vieläkin liian paljon purjeita ylhäällä. Laskekaa isopurje alas!" Viiden minuutin kuluttua oli isopurje

Скачать книгу